lauantai 15. huhtikuuta 2023

Marnie - vaarallisella tiellä (1964)


Margaret "Marnie" Edgar on kleptomaaninen nuori nainen, joka valehenkilöllisyyksien kera hakee töihin isoihin yhtiöihin ja sitten ryöstää näiden kassakaapit. Uusimman ryöstettävän firman omistaja Mark Rutland kiinnostuu suuresti selvästi traumakimpusta Marniesta ja päättää keinolla millä hyvänsä etsiä syyt tämän käytökseen.

Alfred Hitchcockin vuosien 1954-63 todellisen jännärifilmien menestysputken jälkeen ilmestyi sitten nihkeän vastaanoton saanut Marnie, joka minustakin on kaikesta odotetunlaisesta sujuvuudestaan huolimatta normaalia vaisuhkompi ja yllätyksettömämpi psykologinen trilleri, samoin pääosan Tippi Hedrenille on kykyihinsä nähden hieman liian vaativa rooli annettu. Pysyy kuitenkin riittävän koukuttavana loppuun asti Sean Conneryn karismaattisen mutta myös omalla tavallaan hyvin häiriintyneitä piirteitä omaavan Rutland-ukon avulla (Hitchin keskeisistä mieshahmoista niitä ehdottomasti mielenkiintoisimpia), ei siinä etteikö kovasti kohuttu ja keskustelua tuottanut sekä kuulemma myös Hitchcockin ainoa motiivi elokuvan teolle eli "risteilyraiskaus"-kohtaus jäisi sekin tukevasti mieleen.

Pisteet: 3/5

keskiviikko 29. maaliskuuta 2023

Kahdeksan surmanluotia (1972)


Pienviljelijä Pasi istuskelee sellissä odottamassa tuomiotaan, ammuttuaan maatalostaan pihalle neljä häntä pidättämään tullutta poliisia. Mutta miten kummassa tuohon tilanteeseen päädyttiin? No, elokuvan avaavassa sitaatissahan todetaan: "Viina se ol' kaiken pahan alku meijän perreessä".

Mikko Niskasen neliosainen tv-elokuva Kahdeksan surmanluotia on useissa äänestyksissä nimetty yhdeksi maamme elokuvahistorian parhaimmista tuotoksista ellei jopa siksi ihan parhaimmaksi. Ja olihan tässä minustakin toki komeaa kuvausta sekä Niskasen itsensä aivan pätevää ja uskottavaa pääroolisuorittamista, mutta kun tuo aikansa suomiohjaajien lempiaihe eli kalsea ja umpimurheellinen arkirealismi ei vaan ole henkilökohtaisesti mitään miellyttävintä saati kiinnostavinta seurattavaa. Sinänsä järkevästi ja asiallisesti kerrottu sanomansa viinan monituisista vahingollisuuksista olisi myös varmasti mennyt perille reilusti yli viittä tuntia lyhyemmässäkin ajassa. Tiedä sitten onnistuiko leffan noin kahteen ja puoleen tuntiin lyhennetty valkokangasversio tuossa paremmin?

Pisteet: 2/5

sunnuntai 19. maaliskuuta 2023

Shrek (2001)


Suollaan erakkona asuva vihreä jätti nimeltä Shrek saa huomata, että paha lordi Farquaad on uudelleensijoittanut inhoamansa satuhahmot hänen kämpilleen. Shrek lähtee seurakseen pakonomaisesti kiinnittyneen kaverinsa Aasin kanssa vaatimaan suota takaisin Farquaadilta, joka samaan aikaan saa kuulla taikapeililtään, että voi tulla oikeaksi kuninkaaksi vasta kun nai prinsessan. Shrek ja Farquaad tekevätkin diilin: Shrek voi saada suonsa takaisin, jos toimittaa Farquaadille kauniin prinsessa Fionan kaukaisesta lohikäärmeen vartioimasta tornista.

DreamWorksin huippumenestyksekkään ronskista jättiäijästä kertovan tietokoneanimaatiosarjan murtumaton suosio selittyy varmaan parhaiten taitavasta kohderyhmiensä välillä tasapainoilusta: siinä missä lapset voivat nauttia helposti seurattavasta ja vauhdikkaasta perustarinasta, aikuisempi väestö löytää vinon pinon extrahupia herkullisesta populaarikulttuurin (pääosin Disney-elokuvien) ja yhteiskunnan kustannuksella pilailusta. Itse ainakin tätä lukuisia kertoja noin viisivuotiaasta asti nähneenä ja siitä suuresti nauttineena allekirjoitan tuon kaiken. Samoin lukuisat aikansa hittibiisit futaavat kerta toisensa jälkeen ja ääninäyttelijätkin ovat mainioita. Siis suomenkieliset. Kaikki kunnia varmasti lahjakkaille alkuperäisäänille, mutta Shrekit ovat Toy Story -sarjan, Ihmeperheen ja muiden vastaavien ohella niitä, joista katoaa noin puolet taiastaan jos en kuuntele niitä suomidubeilla. Sanoisin jopa, että itse näyttelijänä aina hyvin yhdentekevänä pitämäni Samuli Edelmann on elämänsä vedossa Shrekin roolissa. Jotkut näyttelijät selvästi pääsevät äänistudiossa paremmin eläytymään kuin kameran edessä.

Vaikea sanoa, mistä johtuen en voi kuitenkaan Shrekille aivan täysiä tähtiä antaa. Aluksi ajattelin, että syy on turhan perinteisessä juonikuviossaan. Siis mitenhän monta kertaa ollaan elokuvissa nähty, kuinka elämäänsä tykästynyt henkilö repäistään siitä irti ja hän yrittää koko elokuvan ajan päästä takaisin sen pariin, mutta lopulta matkan aikana hän löytääkin jotain uutta ja mahtavaa. Syytä saattaa olla myös liian vähäeeppisessä loppuhuipennuksessa, mutta kyllä se todellinen miinus taitaa kuitenkin piillä itse pahassa ukossa Farquaadissa. Tuo sinänsä karismaattinen hahmo kärsii siitä, ettei elokuvan aikana pääse tarpeeksi osoittamaan pahuuttaan. Toki mies kiduttelee piparkakkupoikia ja haluaa naida Fionan vain kunkuksi päästäkseen ja kuka tietää mitä hän sitten naiselle tekisi, mutta eihän hän esim. Shrekiin kohdistuvasta inhostaan huolimatta loppujen lopuksi petä kanssaan tekemää sopimustaan. Farquaadin enempi ruutuaika olisi ehkä auttanut tuossa häiriötekijässä.

No huolimatta tuosta Shrek on loistavasti aikaa kestänyt lastenelokuva ja mielestäni edelleen paras sarjassaan, vaikka moni laittaakin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osansa sinne kärkeen. Minusta se ei ole aivan yhtä hauska kuin tämä ja erityisesti finaalinsa jää PAHASTI jännitteettömäksi. Mutta kakkososasta enemmän joskus toiste.

Pisteet: 4/5

sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Geostorm (2017)


Lähitulevaisuudessa ilmaantuneiden sääilmiöiden seurauksena perustetaan avaruuteen maapallon ilmastoa kontrolloiva satelliittiasema. Mutta juuri kun kaikki näyttää taas hyvältä, alkaa toinen toistaan katastrofaalisemmat luonnonmullistukset tuhota planeettaamme, mihin syyksi selviää tuntemattoman tahon asentaman viruksen myötä seonneet satelliitit. On aika hälyttää apuun aseman aiemmin erotettu pääsuunnittelija Jake Lawson.

Alkuunsa ajattelin toiveikkain mielin, että kenties tämä yleisesti väheksytty katastrofigenreen kuuluva efektipelleily menisi edes asiallisena "aivot narikkaan"-show'na, huolimatta esim. hahmojen typeristä vitsinpoikasista ja siitä, kuinka Gerard Butlerilla ja pikkuveljellään Jim Sturgessilla on lähestyvästä maailmantuhosta huolimatta hyvin aikaa setviä sisarusriitojaan. Mutta viimeistään lopputapahtumat siitä presidentti Andy Garcían sieppauksesta eteenpäin saivat kaikessa meganaurettavuudessaan toteamaan, että turha toivohan se sittenkin taisi olla. Lukuisista juoniaukoista tuodaan nyt esille vain yksi: on vaan mahdoton uskoa, että mikään vallanhimoisista vallanhimoisinkaan salaliitto lähtisi ihan kunnon maailmanlopun pahimmillaan aiheuttavalla avaruusasemalla tuolla lailla leikkimään.

Pisteet: 1/5

lauantai 11. maaliskuuta 2023

Ensireaktioni elokuvasta Voittamaton ykkönen (1980)


Yhdysvaltain 1. jalkaväkidivisioonan erään viisihenkisen ryhmän vaiheet toisen maailmansodan melskeissä. Ensin osallistutaan Pohjois-Afrikan ja Sisilian taisteluihin vuonna 1942, sitten Normandian maihinnousuun 1944 ja lopulta Saksaan tunkeutumiseen 1945.

Aikansa kulttiohjaajan Samuel Fullerin tekaisema, omiin sotakokemuksiinsa perustuva Voittamaton ykkönen sisältää runsaasti mieleenpainuvia kohtauksia: saksalaissotilaiden väijytys ensimmäisen maailmansodan muistomerkin luona, ranskalaisnaisen synnytys panssarivaunun hytissä, kohtaaminen Hitlerjugend-pojan kanssa, keskitysleirin kauhuja näkevän Mark Hamillin sadistinen tunnepurkaus sekä tietenkin loppukohtaus, missä ryhmänjohtaja Lee Marvinin historia on vähällä toistaa itseään. Kerronnaltaan on kuitenkin hieman hajanainen aika ajoin ja samoin ne kovimmat taistelurytinät tuntuvat kaikesta massiivisesta paukkeesta huolimatta jokseenkin halvanoloisilta. Syytä lienee siinä, kuinka Fuller oli aina b-luokan elokuvien ohjaaja, mutta kaltaistani ison hintaluokan sotafilmejä vinon pinon nähnyttä heppua tällainen tyyli väkisinkin häiritsi.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Tarzan - viidakon valtias (1932)


James Parkerin ja Harry Holtin johtama brittiläinen retkikunta lähtee matkaamaan ympäri Afrikan viidakoita, tavoitteenaan löytää tarunomainen elefanttien hautausmaa. Reissun aikana seurue kohtaa monien vaarojen ohessa myös salaperäisen "apinamiehen", jonka kanssa erityisesti Parkerin hehkeä tytär Jane pääsee tekemään tuttavuutta.

Vanhan klassisen Tarzan-elokuvasarjan ensimmäinen osa sisältää toki hetkensä, mutta on kokonaisuutena melko tapahtumaköyhä ja etenkin ilkeästi ajan hampaan puraisema, häiritsevine nopeutuskuvaefekteineen, taustaprojisointeineen ja lähes ennätysmäisine eläinrääkkäyksen määrineen. Johnny Weissmuller ja Maureen O'Sullivan tekevät ihan pätevää työtä Tarzanina ja Janena, mutta oliko sitä ensinmainitun sinänsä komeaa karjuntaa pakko toistaa täysin samassa muodossa kohtauksesta toiseen?

Itseääntoistavia jatko-osia en tule arvioimaan, mutta olikos se juuri tätä seurannut Tarzan ja valkoinen nainen, jossa O'Sullivan tunnetusti teki sen aikanaan äärimmäisen rohkean alastonuinnin? Sitä nyt ei ainakaan hevillä unohda. Eikä rokilla. Höhhöhöö...

Pisteet: 2/5

maanantai 6. maaliskuuta 2023

Punatukka (1969)


Nuorella tehdastytöllä Tutulla käynnistyy elämänsä omituisin viikko. Siihen mahtuu niin kämppäkaverinsa kuolema, nahinan täyteinen huvilareissu kuin haaksirikkoutuminen majakkasaarelle miesystävänsä Jarkon ja parin muun tuttavansa kanssa.

Arkirealistinen, mutta odotuksiin nähden kuitenkin ihan mukavan sympaattinen ja harmiton pikku ajankuva, jossa etenkin aikansa kesäistä Helsinkiä on kuvattu miellyttävän värikkäästi. Henkilöohjaus on joka tapauksessa masentavan kankeaa, vaikka hauskaa olikin nähdä myöhemmin etenkin Disney-elokuvien suomidubbauksissa kunnostautuva ääninäyttelijäveteraani Veikko Honkanen (Jarkko) kerrankin oikeasti näyttelemässä jossakin, ja vielä noin parikymppisenä!

Pisteet: 2/5

sunnuntai 5. maaliskuuta 2023

Manos: The Hands of Fate (1966)


Kolmihenkinen perhe eksyy keskelle texasilaista erämaata, jossa salaperäinen pakanakultti järjestelee riittiseremonioitaan.

Olipa kerran lannoitemyyjä nimeltään Harold P. Warren, joka meni lyömään käsikirjoittaja Stirling Silliphantin kanssa vetoa siitä, että saa ihan itse tehtyä tuosta vaan kokopitkän elokuvan. Ei sitten muuta kuin 19 000 dollaria kasaan, pari läheisessä teatterissa näytellyttä kaveriaan mukaan ja keskelle El Pason syrjäseutua kuvaamaan kauhua. Kuka tietää, ehkä moisista lähtökohdista huolimatta lopputulos olisi voinut jopa toimia, halpisohjaajien kunkku Roger Corman sen on ainakin ajoittain osoittanut. Yhdestä asiasta saattoi kuitenkin päätellä, että projekti olisi alusta alkaen tuomittu epäonnistumaan. Siitä, ettei kenelläkään työryhmästä ollut minkäänlaista kokemusta elokuvan tekemisestä, etenkään koko touhun pääarkkitehdillä, sekä ohjaajana, käsikirjoittajana että tuottajana toimivalla Warrenilla. Mutta hei, kuka tietää, elämähän on täynnä yllätyksiä! Ehkä herra Warren olikin todellinen leffanero ja tarjosi meille jotain suorastaan maailmoja mullistavan upeaa jäl...no okei okei, vitsit sikseen.

Ei ole ihmettelemistä siinä, että Manos: The Hands of Fate löytyy nyttemmin niin monelta maailman huonoimpien elokuvien listalta. Mistähän tässä edes aloittaisi? Kenties hahmojen tavasta laiminlyödä aavistuksenomainenkin logiikka tilanteesta toiseen? Tai kenties ikuisuuksia kestävistä ja kuin seinään loppuvista kohtauksista? Tai "näyttelijäsuorituksista"? Kuvauksesta? Juonesta? Plääh, anti olla. Tämä kuuluu niihin paskaelokuviin, joiden huonoutta ei vaan pysty selittämään, ihan vain itse näkemällä sen tajuaa.

Yhteenvetona kummiskin, että objektiivisesti katsottuna täysi nolla eikä ole huonoudessaan edes hauska. Noin ennen puoltaväliä köppäisyytensä saattoi olla vielä parhaimmillaan kiehtovaa seurattavaa, mutta sekin tunne kaikkosi viimeistään lopun päättymättömältä tuntuvien riittipelleilyjen myötä.

No sentään tuon julisteessakin näkyvän kulttijohtajan viitta-asu oli ihan aidosti cool.

Pisteet: 0/5

perjantai 3. maaliskuuta 2023

Jatkoajatuksia Itse valtiaista


"Tämähän on kuin Sodoma ja Kouvola!"

- Ben Zyskowicz mainostaessaan kokoomusta maaseudulla jaksossa 137

Tuossa tammikuussa julkaisin tänne blogiin arvostelun hyvälaatuisesta poliittisesta satiirisarjasta Itse valtiaat. Kannattaa ehkä lukea se ennen tätä, koska nyt tulee hieman jatkoajatuksia sarjasta. Tein arvion seitsemännen tuotantokauden katselun kohdalla, mutta sen jälkeisten toisen seitsemän kauden jaksoja tsiigaillessa tulikin mieleen varsin mukavasti uutta sanottavaa sarjasta, joten tässä nyt sitä...

Itse valtiaat ei ole muuttunut juuri miksikään tässä 11. kauden vaiheillakaan. Samaa hyvän ja huonon laadun, hauskan ja tylsän huumorin sekä näppärän ja jakeluun menemättömän satiirin horjahtelua puoleen ja toiseen kuin alussa. Joskus eteen tullut pitkäkin liuta puuduttavia jaksoja on korjaantunut aina pikimmiten, esim. esiinmarssittamalla uusia poliitikkohahmoja, joita ovat olleet muun muassa kokoomuksen Jyrki Katainen sekä SDP:n Eero Heinäluoma. Ehkä yhdeksi ongelmaksi on tosiaan muodostunut se, josta Hesarikin jo aikoinaan valitteli eli tuoreiden poliittisten tapahtumien sijaan sarja tuppaa vain toistamaan samoja karikatyyrejä.

Ei siinä etteikö moni niistä tutuistakin karikatyyreistä olisi edelleen viihdyttäviä. Paavo Lipposesta on ainakin tullut minulle todellinen kulttihahmo kaikessa äijämäisyydessään. Sääli vain että nyt hänetkin on pitänyt Sauli Niinistön tapaan siirtää syrjempään, mutta kaipa se oli pakko tehdä kun miehestähän tuli 2003 pitkälti puolueeton työntekijä eli eduskunnan puhemies. Mutta luojan kiitos myös demari Erkki Tuomiojan rooli on pienentynyt, sillä mitä vähemmän hänen haukotuttavaa ja ei-melkein-koskaan huvittavaa filosofointia joutuu kuuntelemaan, sen parempi. 14. ja viimeinen kausi on siis vielä edessä mutta nyt jo vähän harmittaa että toivat enää siinä vaiheessa sarjaan kolme uutta hahmoa eli keskustan Paavo Väyrysen ja Sirkka-Liisa Anttilan sekä kokkari Ilkka Kanervan. Ei siis varmaan jää tarpeeksi aikaa päästä kunnolla syventymään heihin.

Kuten virallisessa arvostelussa jo sanoinkin, Itse valtiaat on kaikesta flip-floppailevasta viihdearvostaan huolimatta ollut merkittävä sarja minulle, koska se on todella lisännyt kiinnostustani politiikkaa kohtaan ja tehnyt siitä paljon lähestyttävämpää. Ilman tätä en varmaankaan nyt niin hanakasti etsisi omaa ehdokastani tulevissa eduskuntavaaleissa äänestämistä varten.

Sarjan ohella katsoin viime viikonloppuna myös sen pohjalta tehdyn täyspitkän elokuvan Keisarin salaisuus. Siitä aiemmin julkaisemani arvostelun poistin pian, koska leffasta ei ollut mitään sellaista sanottavaa mitä ei kaikki olisi jo siitä sanonut. Oli siis minustakin heikon suosionsa ansainnut. Umpilapsellinen ja poliittisesta satiirista käsittämättömästi irtaantunut, ehta yhden tähden filmi.

torstai 2. maaliskuuta 2023

Mies lännestä (1958)


Rikollista menneisyyttään jo vuosia paennut lännenmies Link Jones joutuu sen kanssa ikäänkuin jälleentapaamiseen kohdatessaan erinäisten sattumien kautta syrjäisessä mökissä sadistisen ryöstäjäkoplan, johtajanaan hänet aikoinaan lainsuojattomaksi kouluttanut setänsä Dock Tobin.

Kiitettävän kovaotteinen ja jahkailematon lännentarina kyseiseen lajityyppiin erikoistuneelta ohjaajalta Anthony Mannilta. Viimeinen kohtaaminen Tobinin ja Linkin välillä olisi tosin saanut olla vähän eeppisempikin, Gary Cooperinkin ollessa jo turhankin vanha ensinmainitun oppipojaksi. Mieshän oli hyvänen aika Tobinia näytellyttä Lee J. Cobbia kokonaista kymmenen vuotta vanhempi!

Pisteet: 3/5

maanantai 27. helmikuuta 2023

Ensireaktioni elokuvasta Freaks - kummajaiset (1932)


Friikkisirkuksen kääpiöesiintyjä Hans aikoo mennä naimisiin hemaisevan trapetsitaiteilija Cleopatran kanssa, tietämättään, että nainen aikoo heti häiden jälkeen myrkyttää miehen, omia hänen muhkean omaisuutensa ja aloittaa sitten yhteisen elämän todellisen rakkautensa, voimamies Herculeksen kanssa. Mutta ehtivätkö sirkuksen muut kummajaiset haistaa touhussa palaneen käryä ja puuttua peliin ajoissa?

Tämän elokuvan näkemisestä on jo noin puolitoista vuotta aikaa, mutta muistan ensireaktioni siitä vielä oikein hyvin.

Ottaen huomioon nimensä, aihepiirinsä ja ilmestymisvuotensa, Freaksin voisi hyvin kuvitella olevan sellainen tyypillinen 30-luvun kauhufilmi, joka käyttää nyttemmin halpahintaisen oloisesti pelottelun aiheinaan epämuodostuneita ihmisiä. Niin minäkin aluksi luulin, mutta miten positiivisesti sitten sainkaan yllättyä! Freaks onkin sen sijaan lähes täysin draamapainotteinen tarina, jossa varsin rajut lopputapahtumansa alkavat vasta täyttää kauhun tunnusmerkkejä, mutta ennen kaikkea se on vaikuttava, todentuntuinen ja ajankohtansa huomioiden suorastaan ihailtavan humaanisti kuvattu kertomus, jonka friikkisirkuslaiset ovatkin tosiasiassa ne inhimillisimmät tapaukset ja ne todelliset "luonnonoikut" täysin normaalit ihmiset. Todentuntuisuuden fiiilistä lisää luonnollisesti se, kuinka elokuvan friikkejä esitti joukko ihkaoikeita aikansa kummajaisia, kuten tunnetusti alaraajattomana syntynyt Johnny Eck ja siamilaiskaksoset Daisy & Violet Hilton.

Näin suorasukaiseen ja ajoittain jopa groteskiin tyyliin yltynyt elokuva luonnollisesti järkytti silloin 30-luvulla niin yleisöä kuin tuotantoyhtiö Metro-Goldwyn-Mayeriakin. Teatteriväki ei Freaksin parissa viihtynyt alkuunkaan, jolloin se floppasi aivan täydellisesti, tiputtaen siinä sivussa ohjaajansa Tod Browninginkin ison hintaluokan filmien parista pelkkien b-produktioiden tekijäksi. Lisäksi MGM:n studiopamput leikkasivat Freaksia rajusti, pudottaen sen keston 90 minuutista jopa 64:ään. Tuossa piileekin minusta elokuvan ainoa isohko miinus. Ylenpalttiset leikkelyt näkyvät erityisesti elokuvan loppukohtauksessa, estäen sitä olemasta läheskään niin tehokas kaikessa synkkäsävyisyydessään kuin mitä se olisi voinut olla. Poistetut pätkät taisivat tunnetusti vielä unohtua sinne leikkaushuoneen lattialle eikä näin ollen Freaksin alkuperäisversiota ole harmillisesti ikinä voinut nähdä mistään.

Vaikka Freaksin maine vuosikymmenten edetessä onkin rajusti noussut, voi sitä pitää edelleen aivan liian vähäiselle huomiolle jääneenä ja siksi monien keskuudessa myös väärinymmärrettynäkin mestariteoksena. Sanonpa siis vain, että todistakaa ennakkoajatuksenne vääriksi ja katsokaa tämä elokuva!

perjantai 24. helmikuuta 2023

Mikko Mallikas-pulinaa...


Mikko Mallikkaan loi ruotsalainen kirjailija Gunilla Bergström oman lastenkirjasarjansa päähenkilöksi vuonna 1972. Vuoteen 2012 mennessä jo noin 30 osaa saaneen huippusuositun sarjan nimikkohahmo on vilkas ja huiman mielikuvituksen omaava, noin 5-7-vuotias yksinhuoltajaisänsä kanssa asustava poika. Normaalin pikkulapsen arjenkuvauksen (on nukkumasta kieltäytymistä, mielikuvitusleikkejä, kummituspelkoa yms.) lisäksi kirjojen pääteemoihin on monesti kuulunut myös lasten näkökulmasta tapahtuva aikuisten ihmeellisen ja kompleksisen maailman tarkkailu sekä Mikon taito osoittautua toisinaan omalla lapsekkaan yksinkertaisella tyylillään jopa heikäläisiä viisaammaksi moninaisten tyypillisten elämänongelmien ratkonnassa.

Kaikesta tuosta päätellen Mikko Mallikas-kirjoja voikin pitää etenkin moderneihin lasten kuvakirjoihin verrattuna harvinaisen näppäräjuonisina ja moniulotteisina tarinoina, joiden luulisi vetoavan sekä lapsi- että aikuislukijoihin kaikessa hienosti jakautuvassa samaistuttavuudessaan. Oma kiinnostukseni kirjasarjaa kohtaan ei ainakaan jäänyt vain viisivuotispäiviini, jolloin niitä luettiin paljon porukoiden kanssa vaan kyllä niitä vielä tänäkin päivänä vallan mielellään katselee. Äsken mainittu "jakautuva samaistuttavuus" tulee kenties parhaiten esille tarinassa Isän syntymäpäiväyllätys. Siinä missä pienenä sai Mikon ja kavereidensa kanssa todella ihmetellä Mikon isän puheita, ettei hän tarvitse mitään lahjaa, voin ukkoa nyt puolestaan täydellisesti ymmärtää. Asiasta toiseen, ei tule myöskään heti mieleen toista lastenkirjasarjaa, jossa olisi sivuttu (no pun intended) jopa sodankäyntiä! For real, tämmöisiä kirjoja mieluummin lapsille kuin mitä lie Peppe potalla-hirvityksiä! Tämän kaiken lisäksi olen aina tykännyt Mallikkaissa myös mielenkiintoisesta kollaasikuvitustyylistään.

Voi tosin olla, että näiden kirjojen laadukkuuden tiedostamisesta huolimatta seuraan silti nykyään mieluummin näiden pohjalta tehtyjä kymmenminuuttisia animaatioita, etenkin niitä 70-luvun lopulla tehtyjä. Hieman liian kliinisiin ja virtaviivaistettuihin 2010-luvun Mikkoihin verrattuna noiden vanhojen pätkien varsin kokeileva, rosoinen ja jopa tajunnanvirranomainen piirrostyyli näyttäytyy huomattavasti lämminhenkisempänä ja kiehtovampana. Valtaosan charmia kyseisiin tarinoihin tuo kuitenkin aivan erinomainen suomenkielinen kertoja Heikki Määttänen, jota eloisampaa ja omintakeisempaa äänityöläistä on vaikea löytää.

keskiviikko 22. helmikuuta 2023

Kätkijät (2010)


Maapallolla on ennen asustanut paljon nyttemmin jo lähes sukupuuttoon kuolleita pieniä ihmisiä, ns. Kätkijöitä, joiden elämän tarkoituksena on aina ollut kätkeä ihmisten hylkäämiä, usein mitättömiksi koettuja esineitä. Heihin kuuluu muun muassa erään japanilaisen maalaistalon kellarissa asusteleva kolmihenkinen perhe, jonka turvallisuus joutuu uhatuksi, kun taloon muuttava nuori Sho-poika saa vihiä heidän olemassaolostaan. Perheen 14-vuotias tytär Arrietty alkaa kuitenkin ajan mittaan tutustua poikaan, joka ei vaikuta läheskään niin vaaralliselta ja pahantahtoiselta kuin millaisiksi ihmisiä on Kätkijöiden keskuudessa aina epäilty.

Mary Nortonin samannimiseen brittiläiseen lastenkirjaan pohjautuva Kätkijät on huiman värikäs, kauniisti piirretty ja rajattomasti mahdollisuuksia tarjoavat lähtökohdatkin omaava animefilmi. No tuotahan on periaatteessa kaikki (tähän asti näkemäni) Studio Ghibli-tuotannot, mutta läheskään jokaiseen en ole tähän mennessä päässyt näin hyvin sisälle, huippurakastetun mutta minusta tapahtumiltaan liian hämärän Henkien kätkemän ollessa se ykkösesimerkki (nyt saa suuttua...). Tämäkin fantasiointi alkaa tosin puolivälistä eteenpäin jotenkin polkemaan paikoillaan. Ehkä pikkuihmis-ideaa hyödynnettiin sittenkin vähän liikaa enemmänkin pienimuotoisen henkilödraaman kuin minkään toiminnantäyteisen seikkailun muodossa. Joka tapauksessa mihinkään mestariteokseen ei harmillisesti sittenkään ylletty, mihin alkupuolen huikean tunnelmallinen ja näppärästi toteutettu Arriettyn ja isänsä sokerin ja silkkipaperin metsästysreissu pimeässä talossa edesauttoi jo uskomaan.

Pisteet: 3/5

sunnuntai 19. helmikuuta 2023

Rakkautta vain (2003)


Lontoo, Jouluun 5 viikkoa. Sitä odotellessa on aika seurata usean eri kaupungissa asustelevan ihmisryhmän onnellisia ja vähemmän onnellisia rakkauskiemuroita...

En ole mikään romanttisten komedioiden ystävä alkuunkaan, mutta tämä Richard Curtisin ohjaama brittiläinen genrensä edustaja Rakkautta vain osoittautuikin odotuksiini nähden aivan kohtuulliseksi hempeilyksi. Ennakkoon pelkäämäni ylisiirappisuus pysyi ihan siedettävissä mitoissa (vain lopputapahtumien yhteydessä meni muistaakseni liiallisuuksiin), rooleihin oli valittu monia päteviä näyttelijästaroja niin brittilän kuin jenkkilänkin puolelta ja jotkut huumorihetkistäkin olivat aidosti hauskoja, mitä tulee etenkin sen eroottisen elokuvan seksikuvausten yhteydessä seurustelevan nuoriparin ja Bill Nighyn esittämän ronskeihin pelleilyihin sortuvan rocktähti-legendan kohtauksiin.

Elokuvan pistemäärä saattaa positiiviset kommenttini huomioon ottaen vaikuttaa liian pieneltä, mutta uskokaa pois, jos antaisin elokuville myös puolikkaita tähtiä, menisi tämä varmasti sinne 2,5/5-asteikkoon. Lohduttiko? :D

Pisteet: 2/5

lauantai 18. helmikuuta 2023

Mies joka tiesi liikaa (1934)


Englantilainen Lawrencen pariskunta saa lomamatkallaan Sveitsissä vihiä salaliitosta, jonka aikomuksena olisi salamurhata Lontoossa eräs eurooppalainen valtionpäämies. Liiton jäsenet kidnappaavat perheen tyttären, jotta pari ei kertoisi mitään viranomaisille. Miehen ja vaimon oma pelastusretki alkakoon...

Jännityksen mestarin Alfred Hitchcockin brittiläistä alkukautta edustava Mies joka tiesi liikaa kärsii vielä kuitenkin vähän liiankin lyhyestä kestosta ja nopeatahtisesta etenemisestä, mistä johtuen emotionaalinen kiinnittyminen hahmoihin jää suppeaksi (samainen ongelma toistui kolme vuotta myöhemmin myös Nuori ja viaton -teoksessaan). Poliisien toiminta loppuammuskelun yhteydessä maistuu myös varsin epäuskottavan ajattelemattomalta ajatellen panttivankien turvallisuutta, mutta esittääpä tässä sentään salaliiton ykkösmiestä tuo aikansa rikollisroolien erikoismies Peter Lorre, joka onnistuu tekemään muuten vaisunoloisesta hahmostaan huomattavasti vivahteikkaamman ja siten muistettavamman ilmestyksen.

Vähän yli 20 vuotta myöhemmin Hitchcock ohjasi tästä filmistä oman parempana pitämänsä uusintaversion, minkä olinkin jo tätä ennen nähnyt kauan sitten. Minustakin se oli muistaakseni selvästi laadukkaampi elokuva, mitä tulee etenkin jännityksen tasoonsa.

Pisteet: 2/5

perjantai 17. helmikuuta 2023

Ensireaktioni elokuvasta Fievel matkalla Amerikkaan (1986)


1880-luvun Venäjä. Juutalainen Mouskewitzin hiiriperhe lähtee laivalla kohti turvalliseksi ylistettyä Amerikan ihmemaata, karkuun maassa alati uhkana toimivilta kasakkakissoilta. Matkan aikana perheen nuori poika Fievel kuitenkin putoaa mereen. Sekä hän että perheensä pääsevät Amerikkaan, mutta mitenkä on jälleennäkemisen laita?


Entisen Disney-animaattorin Don Bluthin ohjaamasta animaatioelokuvasta Fievel matkalla Amerikkaan jää varmaan parhaiten mieleen huomattavasti mainitun yhtiön aikansa tusinatuotoksia aikuismaisempi lähestymistapa, mitä tulee niin tunnelmaan kuin kohtauksiinsa. Sikäli varsin miellyttävä tuotos, mitä nyt tarinankerronnan ajoittainen repaleisuus hieman häiritsi. Pahiten (ensi)katselua kuitenkin pilasi ärsyttävän epäselvä suomidubbaus, vaikka pakkohan siihen oli nyt tyytyä kun tämä kirppikseltä ostamani dvd-julkaisu ei sisältänyt mitään tekstityksiä.

torstai 16. helmikuuta 2023

GoldenEye: Rogue Agent (2004)


Siihen aikaan kun pelitalo Electronic Artsilla oli vielä maine ei-korruptoituneena ja ei-vihattuna yhtiönä, joka valmisti oikeasti hyviä pelejä, tuotettiin heillä päin muutamakin varsin menestynyt James Bond-videopeli. Kovin huuma sijoittui vuosille 2001-2005, jolloin pelaajat saivat Nintendo GameCubelle, PlayStation 2:lle ja Xboxille sellaiset herkut kuin Agent Under Fire, Nightfire, Everything or Nothing sekä From Russia with Love. Kahden viimeksi mainitun välissä tuli EA:lta kuitenkin myös eräänlainen Bond-pelisarjan outolapsi, mikä täytti lähinnä pelkän spin-off-pelin kuin virallisen 007-kaanonin jäsenen merkit. Kyseessä oli ensimmäisen persoonan ammuntapeli nimeltään GoldenEye: Rogue Agent.

Menetettyään toisen silmänsä tohtori Julius No:lle erään tehtävän yhteydessä, nimeltä mainitsematon MI6-agentti alkaa kärsiä vihanhallinnan puutteesta ja yltiöpäiseen väkivaltaan sortumisesta työssään, minkä johdosta järjestön pomo M lopulta erottaa hänet. Tri No:lle kostoa janoava agentti liittyy miljonääri Auric Goldfingerin rikollisliigaan, joka käy itsekin sotaa No:ta vastaan. Liigan varusteluekspertti, Francisco Scaramanga, teettää agentille kultaisen, lisäominaisuuksilla kuorrutetun kybersilmän, minkä johdosta äijä sää koodinimen "GoldenEye".

Kuten juonikuvauksesta voikin jo päätellä, GoldenEye: Rogue Agent on tavallaan sellainen fanifiktio-peli, johon on Bond-elokuvien klassisimpia hahmoja ja tapahtumapaikkoja ripoteltu ympäriinsä ja jossa tarina on uusi ja niiden käyttöön valjastettu. Mainittujen hahmojen lisäksi mukana on muun muassa teräväreunaista hattua viskova Oddjob, seksuaalisesti hypervirittynyt helikopteripilotti Xenia Onatopp sekä lopussa cameon tekevä nimettömäksi jäävä mutta ilmiselvästi tuo kalju kissansilittelijä Ernst Stavro Blofeld. Elokuvista tuttuja lokaatioita pelissä edustavat neljä tasoa kahdeksasta: Goldfingerin Fort Knox, GoldenEyen neukkupato, Dr. Non saari Crab Key sekä viimeisenä You Only Live Twicen tulivuoripäämaja. Ja kun pelattavana hahmonakaan ei nyt toimi Bond (mies nähdäänkin vain alkutehtävässä: MI6:n simulaatiomissiossa, jossa hän saa GoldenEyen pööpöilyjen seurauksena surmansa) vaan tämän erikoisuuksilla varusteltu vihollinen niin tajuaa viimeistään, että GoldenEye: Rogue Agentissahan on mitä herkullisimpia lähtökohtia käytettävänään ja upean Bond-pelielämyksen pitäisi täten olla ihan selviö!

Tosiasiassa Rogue Agent on aika pahasti hukattu mahdollisuus, mikä ilmenee parhaiten sen kovin kovin yksitoikkoisesta pelattavuudesta. Siinä missä tätä edeltäneet Bond-pelit olivat perinteisen putkimaisen ammuskelun ohessa tarjonneet pelaajille monipuolisuuden nimissä myös hiippailuosioita, vauhdikkaita ajotehtäviä sekä räiskintöjä, missä piti pelkän "raidelahtauksen" sijaan suorittaa jotain erityistehtäviä, on Rogue Agent taas pelkästään putkimaista ammuskelua. Eihän tuo nyt varsinaisesti haittaisi, myöhempi Activisionin Bond-peli Quantum of Solacehan (PS3-versio siis) oli myös hyvin pitkälti vain putkitulitusta, mutta hyvä tuntu ampumisessa sekä tasojensa ulkonäköjen vaihtelevuus ja ennen kaikkea kunkin sopiva pituus onnistuivat pitämään sen vallan viihdyttävänä first-person-shooterina. Rogue Agentin ampumatuntu on kyllä aivan mukiinmenevä, mutta tasot ovat kaiken suoraviivaisuuden ohessa kaikki hyvin samannäköisiä ja geneerisen värittömiä. Ja mikä pahinta, aivan sairaan ylipitkiä! Meniköhän esim. sen patotason läpivetoon yli tunti aikaa?! Vaikka jokaisessa tasossa onkin muutama tallennuspiste, missä voi pitää taukoa, ei se pelaamisen turruttavuutta juuri poista. Tämä tylsähkön näköinen ja äärimmilleen venytetty tasosuunnittelu etunenässä syö jo rutkasti Rogue Agentin uudelleenpeluuarvoa.

Mitä tulee sitten Rogue Agentin mahdollisuuksien hukkaan tarinassa ja hahmoissa, eivät ne ainakaan minua kaiken puuduttavan pelattavuuden ohessa niin hirveästi häiritse, mutta on se kaikki kuitenkin niin merkillepantavaa että täytyyhän se käsitellä. Tuttujen Bond-hahmojen ulkonäöt ovat aivan pätevästi uudelleenluotu alkuperäisten näyttelijöiden pohjalta, mutta hahmojen itsensä kanssa ei tehdä mitään joko erityisen kiinnostavaa tai lähdemateriaalilleen uskollista. Xenia Onatopp ei pomotappelussaan yritä rusentaa GoldenEyeta reisillään vaan ryntäilee vaan päättömästi ympäriinsä konepistoolien kera. Pelin puolivälin kohdalla petturiksi kääntyvää Oddjobia vastaan ei edes pääse tappelemaan vaan GoldenEye tyrkkää tämän heti ongelmitta kuiluun. Scaramangan, tuon kultivoituneen mestarisalamurhaajan näkisin taas mieluummin vihollisena, joka uhkaa pelaajaa kultaisella aseellaan enkä minään tympeänä pahisten omana Q:na, jonka kaikki ruutuaika menee pelkkään uusien laitteiden esittelyyn. Vaikea myös kuvitella Pussy Galore, tuo bad ass Goldfingerin naispilotti miksikään viettelevän kuuloiseksi pinkin helikopterin ohjaajaksi. Pelihahmo GoldenEyekaan ei ole yhtään sen mielenkiintoisempi ukko. Pelkkä mykkä ja kasvoton muiden sinne tänne ohjailema juoksupoika, josta ei kultasilmästään huolimatta mitään klassisen Bond-kätyrin henkeä huou. Kaikilta hahmoilta tuntuu puuttuvan liha luiden päältä, mikä koskee niin Goldfingeria kuin tri No:takin. Hehän eivät juuri muuta tee kuin jakelevat pelaajalle ja alamaisilleen monotonisesti käskyjä ja perimmäisistä motiiveistaankin toimissaan olisi ollut mukava tietää edes jotakin. Pelin tarina on ihan sopivan yksioikoinen, mutta kun hahmoista ei kummemmin välitä, ei sitten tarinastakaan kummemmin välitä. Niinhän se elokuvissakin menee.

Heikohko pelikokemus selittyy varmasti EA:n johtoportaan kärkkäästä puuttumisesta tuotantoprosessiin. Kuulemma tekijätiimille annettiin käsky valmistella Rogue Agent hyvin tiukan aikataulun sisällä ja antaa pelille nimeksi myös GoldenEye. On varmaan jo ilmennyt, että pelillä ei ole mitään tekemistä samannimisen Nintendo 64:n ammuntapelien uranuurtajan kanssa ja näin ollen ainoa syy tuolle nimelle oli vain pyrkimys rahastaa kyynisesti kyseisen pelin jättisuosiolla. Aikamoisen epäkunnioittavaa toimintaa ja kun ottaa huomioon vielä mainitun tekijäporukan lahjakkuuden, pistää entistä enemmän vihaksi. Hyvänen aika, siellähän oli ainakin mainioita Medal of Honor-pelejä tehneen EA Los Angelesin väkeä, aiempia Bond-pelejä hyvällä menestyksellä käsikirjoittanut Danny Bilson sekä virallisen Bond-sarjan alkuperäinen lavastesuunnittelija Ken Adam tasosuunnittelijana!

Kaikista moitteista huolimatta ei Rogue Agent nyt aivan onneton peli kuitenkaan ole. Kuten sanoin, tuntu aseilla ampumisessa on aivan kohdillaan ja erilaisia aseita on myös varsin kattava määrä. Projektiiliheitin Mag-Rail lienee suosikkini koko rosterista. Kahta asetta voi monissa tapauksissa kantaa ja käyttää yhtä aikaa ja se tuo hommaan kivaa cooliuden tunnetta. Aseiden äänitehosteet ja latausanimaatiot ovat myös miellyttäviä ja tapettavien rivivihollisten tekoälykin on sieltä fiksummasta päästä. Varsinaisen perusammuskelun toimivuus pääasiassa pelastaakin Rogue Agentin loppuun asti jaksettavaksi peliksi. Kultasilmän käytettäviin lisävarusteisiin kuuluvat polaarisuojus, MRI-visio, sähkölaitteiden hakkeroija sekä vihollisia ympäriinsä viskova magneettikenttä. Sinänsä hauskoja ominaisuuksia mutta ei niitä loppujen lopuksi paljoa joudu käyttämään. Kuten ei myöskään mahdollisuutta ottaa vihollisia panttivangiksi ja käyttää heitä kilpinä. Pelin multiplayer kuulostaa tosi siistiltä, kun se kuulemma pitää sisällään monia Bond-elokuvista tuttuja tapahtumapaikkoja, mutta harmillisesti sitä ei pääse milloin vaan pelaamaan, koska botteja ei ole lainkaan mukana.

GoldenEye: Rogue Agentilta osasin odottaa yleisesti mainittuja heikkoja puolia, joten ei peliä ainakaan pettymykseksi voi omalla kohdallani kutsua. Mutta ei se nyt toisaalta järin hyvälaatuinenkaan ole. Ehkä pelistä saa parhaiten irti, kun pelaa ikuisuuksia kestäviä tasojaan pari viikon-kuukauden välein, siten pelattavuus pysyy mahdollisesti tuorevoimaisena. Jos kuitenkin haluaa Bond-videopelin täynnä sitä elokuvista tuttua mielikuvitusta, vaihtelua ja omaperäisyyttä, pistäkää vaikka Everything or Nothing pyörimään. Jos taas tekee mieli tällaista suoraviivaisempaa mutta kuitenkin viihdyttävää räiskyttelyä, suunnatkaa kohti Quantum of Solacea.

Pisteet: 2/5

tiistai 14. helmikuuta 2023

Caligula (1979)


Kuvaus antiikin Rooman erään pahamaineisimman keisarin, Gaius Julius Caesar Augustus Germanicuksen eli Caligulan väkivallan ja perverssioiden täytteisestä hallituskaudesta 37-41 jaa.

Eroottissävytteisistä b-elokuvista tunnetun italialaisohjaaja Tinto Brassin Caligulan oli ilmeisesti alun perin tarkoitus olla eräänlainen poliittinen satiiri Rooman valtakunnan ajoista, jossa ei nyt alun alkaenkaan olisi realistisen historiankuvauksen nimissä paljoa säästelty kidutuksia, orgioita, päähepun mielisairauksia yms. Mutta kun sitten tuli koko homman tuottaja, Penthouse-miestenlehden perustaja Bob Guccione, joka lisäili filmiin jälkikäteen lukuisia hardcore-kohtauksia sinne tänne, sai Caligula ilmestyessään lähinnä vain maailman kalleimman (15 miljoonaa dollaria) ja ammattimaisimmin tuotanto- ja näyttelijävoimin toteutetuimman pornoelokuvan maineen. Lopputuloksesta tyrmistyivät paitsi katsojat, myös valtaosa tekijätiimistä, ohjaaja Brassia ja päätähti Malcolm McDowellia myöten.

En tiedä, miten paljon Caligulan (ainakin siitä alkuperäisestä) materiaalista perustuu todellisuuteen kun ei historiankirjatkaan ole näitä keisarin umpipervoiluja kyennyt juuri todistamaan. Uskon kyllä, että kun historiallisia tositapauksia kuvaavan elokuvan sisällöstä noin 95% on seksiä, täytyyhän siinä kaikessa olla edes aavistuksenomaista perää (no pun intended), mutta oli miten oli, mahdollinen totuudellisuus ei poista elokuvasta sen suorastaan räiskyvää sensaatioleimaa. Siis hittolainen, mitä kaikkea tässä nyt onkaan, kastrointia, panemista, nekrofiliaa, panemista, insestiä, panemista, päänkatkontaa jne. Ai niin, muistinko mainita panemisen? Ja kaikki tämä mainittu oikein pikkiriikkistäkin veripisaraa myöten ruudussa. Tämä äärimmäistäkin äärimmäisempi äärigroteskius tekee Caligulasta kyllä elokuvana itsenään aivan helkkarin kiintoisan ilmestyksen, mutta varsinaisena katselukokemuksena on se lähes monumentaalisen vastenmielinen. Porno kun on muutenkin niin "underground" leffagenre ja niin tietyn tyyppisiin katsojan tarkoituksiin ja tilanteisiin suunnattu ettei sitä missään nimessä pitäisi sekoittaa mihinkään valtavirran lajityyppeihin. En usko, että tämä elokuva olisi ollut yhtään sen mieluisampi ja vähemmän sensaatiomaisempi tapaus, jos tuottajat olisivatkin antaneet sen olla rauhassa, mutta ehkä tilaa olisi sitten voinut jäädä edes enemmän niiden väkivaltaisuuksien kuvaukselle, mitä tällaisista elokuvista aina mieluummin odottaa.

No yritetään nyt kumminkin hakemalla hakea vielä jotain positiivista itse sisällöstä. Vaikka jokaisen näyttelijän kyvyt katoavatkin kaiken perverssihuurun alle, ei ainakaan Malcolm McDowell varsinaisesti petä hirviökeisari-roolissaan. Jo Kellopeliappelsiinissa ihan Caligulan tyylistä ultraväkivallan pyörteissä liihottavaa psykopaattia Alex DeLargea vallan vakuuttavasti esittänyt McDowell pitkälti toistaa tässä tuon hahmon eikä sitä nyt sinänsä voi olla arvostamatta. Kellopeliappelsiinista puheen ollen, tiedättehän te siitä sen kohdan, jossa Alex lukee vankilassa Raamattua ja tulkitsee sen omasta sadistisesta näkökulmastaan, Jeesuksen ristiinnaulintoineen kaikkineen? Miten minusta tuntuu, että koko Caligula on vain yksi iso osa juuri kyseistä Alexin fantasiointia siellä putkassa? :D

Nippelitietona vielä veteraaninäyttelijä John Gielgudin hupaisa kommentti tunnelmistaan Caligulan lavasteissa: "Oh, it's wonderful. I've never seen so much cock in my life."

Pisteet: 1/5

maanantai 13. helmikuuta 2023

The Woman in Black (2012)


1900-luvun alku Englannissa. Synnytyksessä vaimonsa menettänyt lontoolainen asianajaja Arthur Kipps matkustaa Crythin Giffordin kylässä sijaitsevaan syrjäiseen kartanoon selvittämään sen hiljattain kuolleen omistajan, Alice Drablow-nimisen leskinaisen perintösotkuja. Mutta eipä mene paljoakaan aikaa saapumisensa jälkeen, kun Arthur joutuu todistamaan, kuinka kartanon ympäristössä oleskeleva musta haamunainen alkaa terrorisoida kylän lapsukaisia...

Triviana mainittakoon, että The Woman in Black kuuluu 50-70-luvuilla rajuja verenvärjäämiä Universal Monster -modernisointeja väsänneen Hammer Film Productionsin uuden ajan kauhutuotantoihin. Se ei kuitenkaan ollut se syy, miksi tämän halusin katsoa vaan se, että kiinnosti nähdä, pärjääkö tuo brittiläinen babyface Daniel Radcliffe jossain muussa elokuvaroolissa ilman, että Harry Potter-leimansa paistaa läpi. Ja ihan kohtuupätevästi hän pääroolinsa tässä kyllä veti niin ettei niin paljoa päässyt käymään. Tuo positiivisuus ei kuitenkaan juuri pelasta elokuvaa sortumasta melko halpoihin jumpscare-pelotteisiin joka toisessa kohtauksessa ja muutenkin vähän turhan perinteisiin kauhukuvioihin, mitä tulee tylsähkön harmaisiin maalaismaisemiin ja tuohon kummitustaloon. Samanaikaisesti traaginen ja onnellinen loppukohtaus teki sentään ihan kohtuullisen vaikutuksen.

Pisteet: 2/5

sunnuntai 12. helmikuuta 2023

Räsynukke (1955)


Maailmassa on paljon laadukkaita elokuvia, jopa klassikkoasemassa olevia sellaisia, jotka ovat objektiivisesti hyviä. Eli moninaisia ansioitaan liittyen joko juoneen, yksittäisiin kohtauksiin, näyttelijöihin, kameratyöhön, visuaaliseen ilmeeseen jne. ei voi kiistää, mutta se on sitten eri asia, onko näillä elokuvilla tarjottavanaan sitä katsojalle kaikkein tärkeintä elementtiä eli hyvää viihdearvoa. Minulle tällaisia elokuvakokemuksia ovat miltei aina olleet sellaiset läpikotaiseen synkkyyteen, ahdistavuuteen ja epätoivoon nojaavat filmit. Malliesimerkkeinä toimikoon Brian De Palman Carrie (1976) ja Charles Laughtonin Räsynukke (1955), mistä puhutaan nyt vähäsen.

30-luvun lama-ajan Amerikassa Ben Harper tuomitaan kuolemaan toteutettuaan pankkiryöstön köyhän perheensä elättämiseksi. Odottaessaan teloitustaan putkassa hän kertoo kaikki tekosensa sellikaverilleen, leskinaisia murhaavalle huijarisaarnaaja Harry Powellille, paitsi sen, minne ehti ennen pidätystään kätkeä rahat. Kun Powell vapautuu, suuntaa hän Harperien luo, jossa hänelle selviää, että vain perheen lapset John ja Pearl tietävät rahojen kätköpaikan...

Räsynukke jäi aikanaan paremminkin näyttelijänä tunnetun brittimiehen Charles Laughtonin ainoaksi ohjaustyöksi, aikalaisyleisö ja -kriitikot kun eivät yhtään osanneet sulattaa näin uudenlaista teosta, erikoista rikos-, kauhu- ja jopa fantasiagenrejä keskenään yhdistelevää synkkyysrallia. Vuosikymmenten kuluessa ja Laughtonin jo menehdyttyä elokuvan suosio alkoi sitten radikaalisti kohota (siinäkin määrin, että on päätynyt muun muassa National Film Registryn klassikkoelokuvien listalle), mutta saatan itse ymmärtää jopa enemmän noita 50-luvun immeisiä, jotka tämän näkivät. Äärimmäisen synkkäsävyinen ja epämiellyttävä Räsynukke ei tosiaankaan päästä katsojaansa helpolla, mikä tuleekin jo perusasetelmastaan ilmi: lapset aistivat ainoina vaaran reviirilleen tunkeutuneessa murhamiehessä, mutta koska he ovat vasta sellaisia "pieniaivoisia" räkänokkia, niin kukapas aikuisista nyt heitä uskoisi? Ja varsinkin kun tämä mies on vieläpä oikea hyveellisen ihmisen perikuva eli pappi! Kun tätä aihetta miettii, on se vielä tänäkin päivänä hyvin ajankohtainen, mikä ainakin minulle on tullut selväksi esim. erään Poliisi-TV:n samantyylisen rikoksen jälkipuinnin näkemisen kautta. Ajankohtaisuuden tiedostaminen ei kuitenkaan saa allekirjoittanutta varsinaisesti viihtymään Räsynuken parissa yhtään paremmin vaan se vain korostaa homman epämieluisaa fiilistä entisestään. En tiedä, ovatko aiemmat kaksi katselukertaani tämän parissa osuneet hetkiin, jolloin olisin ehkä sittenkin kaivannut jotain pirteämpää filkkaa, mutta ainakin nyt uskon vahvasti siihen, että kyse on vain tämäntyylisiä ahdistuspläjäyksiä kaihtavasta leffamaustani.


Mutta kuten sanoin, Räsynukke on objektiivisesti tarkasteltuna hieno elokuva eli siellä kaiken synkeyden keskellä on toki havaittavissa monia positiivisiakin puolia, joita ei ole reilua sivuuttaa. Paras juttu täytyy olla Harry Powellia tulkitseva Robert Mitchum, joka itse asiassa pelastaa elokuvan katsottavaksi. Aina upeita (pahis)rooleja vetänyt Mitchum ei petä tässäkään. Hän esittää todella uskottavasti ja ennen kaikkea pelottavasti kiihkouskovaista ja päämäärätietoista murhaajasaarnaajaa, joka vieläpä uskoo olevansa oikeutetusti vain jumalan asialla. Sanoisin jopa että menee sinne elokuvahistorian hyytävimpien mulkvistien joukkoon. Muutkin näyttelijät tekevät aivan pätevää työtä (lukuunottamatta varsin yhdentekeviä muksutähtiä Billy Chapinia ja Sally Jane Brucea) ja elokuvan mustavalkokuvauskin näyttää monessa kohtaa suorastaan unenomaisen kauniilta.

Kaiken kaikkiaan: hyvät toivottomien elokuvien ystävät, Räsynukke on teille!

Pisteet: 3/5

perjantai 10. helmikuuta 2023

Hammerin Dracula -jatko-osat (1960-1974)

Siinä missä Hammer Film Productionsin ensimmäinen Dracula oli varsin tyylikäs ja hienosti näytelty goottikauhu, on jokainen sen useista jatko-osista puolestaan oikea itseääntoistavuuden ruumiillistuma. Näin ollen ne ovat myös niin epämuistettavia tapauksia, että vain niputtamalla ne kaikki samaan kirjoitukseen voi niistä saada kunnolla sanottua jotain.

Hammerin Dracula-jatkikset ovat siis The Brides of Dracula (1960), Dracula - pimeyden prinssi (1966), Dracula on noussut haudastaan (1968), Dracula, paholaisen lähettiläs (1970), Vampyyrin arvet (1970), Draculan kosto (1972), Dracula elää ja voi hyvin (1973) sekä viimeinen ja ainoa joka on minulta vielä näkemättä, Seitsemän vampyyrin legenda (1974). Löytyy kustakin elokuvasta toki aina vaikuttavasti esiintyvä Christopher Lee (Bridesia lukuunottamatta) sekä vähintään yksi-kaksi kohtuullisen tehokasta shokkituokiota, mutta juonenkulultaan ja perusasetelmiltaan niissä ei ole ikinä mitään oikeasti uutta ja ihmeellistä ja näin ollen ne ovat parhaimmillaan vain ok-tasoisia. Joka osassa toistuu sama kaava: vampyyrikreivi herätetään ties millä musta magia-mumbojumbolla kuolleista ja siitä hän sitten lähtee puhkomaan paperinohuilta kuolevaishahmoilta kauloja, kunnes pari onnekasta saa lopulta lähetettyä hirviön takaisin manan majoille. Ja sama uusiksi seuraavassa elokuvassa...

Paholaisen lähettiläs on ainoa Dracula-jatko, josta muistan edes jotakin, mitä voisi tuoda esille ja se lienee myös suosikkini kaikista näistä. Toki sekin taipuu nopeasti taas tutuksi kaulojenpuhkonta-hutuksi, mutta ainakin kreivin henkiinherätys-osio tuntui saavan aiempia mielikuvituksellisempaa otetta ja sivurooleissa oli myös pari hyvin mielenkiintoista brittinaamaa, nimittäin Geoffrey Keen ja Peter Sallis. Ensinmainittu tuli myöhemmin tunnetuksi Roger Mooren Bond-elokuvien äreänä puolustusministerinä ja jälkimmäinen Wallace & Gromit -vaha-animaatioiden Wallacen äänenä.

torstai 9. helmikuuta 2023

Koirankeksit (1930)




Kuulu Afrikan tutkija, kapteeni Jeffrey T. Spaulding joutuu keskelle kaaosta, kun kunniakseen järjestetyissä juhlissa varastetaan arvokas taulu.

Marxin klassisen koomikkoveljesryhmän järjestyksessään toinen elokuva Koirankeksit vaikuttaa vielä vahvasti lämmittelyltä. Kunkin jätkän tutuksi tulevat komiikkakuviot ovat jo läsnä (ainoaa asiallista jäsentä Zeppoa lukuunottamatta), mutta käsikirjoitus mättää pahasti. Monet kohtauksista venyvät suorastaan spedemäisen pitkäpiimäisiksi jahkailuiksi - mitä tulee etenkin Grouchon verbaalitykityksiin - ja nuo tyhjänpäiväiset musiikkinumerotkin eivät muuta tee kuin keskeyttävät koko touhun. Porukan jäsenistä suosikkini, aina mykkä Harpo hysteerisine pantomiimeineen ja sirkustemppuineen tarjoaa ne muutamat toimivat hupihetket.

Marxien leffat pitää tietenkin nähdä useamman kerran, sillä vitsitarjonta menee useasti niin tolkuttoman energiseksi, että väkisinkin missaa jotain niistä ekoilla katselukerroilla. En kuitenkaan usko, että Koirankeksien uusi näkeminen joskus parin-kolmen vuoden päästä parantaa kokonaisuutta mitenkään oleellisesti, toisin kuin kahden tätä ennen (myös vain kerran) näkemäni, ja selvästi hauskemman Marx-tuotannon Hevosen sulkien (1932) ja Neljän naurettavan naapurin (1933) tapauksessa.

Pisteet: 2/5

tiistai 7. helmikuuta 2023

Leprechaun (1993)


Tory Redding muuttaa isänsä kanssa asumaan hylättyyn pohjoisdakotalaiseen maalaistaloon, tietämättä yhtään sen historiaa: kymmenen vuotta sitten taloa asuttanut O'Gradyn isäntä oli joutunut irlantilaisen taruolennon Leprechaunin hyökkäyksen kohteeksi anastettuaan tämän rakkaat kultarahat. Mies sai teljettyä kummajaisen laatikkoon, mutta kokemansa halvauksen seurauksena ei ehtinyt tappaa tätä. Nyt Leprechaun vapautuu ja vannoo löytävänsä isännän kätkemät rahat, tavalla tai toisella.

Kauhuhuttu Leprechaun kuuluu niihin elokuviin, joiden tuntuu olevan todella vaikea päättää kohderyhmäänsä. Nuorempaa yleisöä ollaan ainakin kosiskeltu kaiken maailman haukotuttavilla hömppähahmoilla, jopa slapstick-ulottuvuuksiin kohoavalla toiminnalla sekä tuon Leprechaun-hirvityksen juustoisella vitsailulla kohtauksesta toiseen, mutta siellä välissä tulee sitten aina vastaan useitakin selvästi aikuisille sallitumpia verisiä väkivaltaryöpytyksiä, mistä se pollarin silmän päästä repäisy toimikoon sinä...no, silmiinpistävimpänä (XD) esimerkkinä. Oikeastaan koko elokuva menee tuon yhden mutta pahasti meiningistä erkaannuttavan häiriötekijän seurauksena kaikessa vikaan.

Warwick Davis vetäisee Leprechaunin roolinsa kyllä sinänsä sopivan energisesti ja todella näkyy, että näyttelijällä on ollut roolissaan hauskaa, mutta pääasiassa leffan sekavan yleisilmeen vuoksi ei hän saa missään kohtaa tilaa tehdä sitä todellista vaikutusta. Hahmostaan puheen ollen, Leprechaunin taikavoimaiset kyvyt teleporttailuja ja esineiden liikuttamisia myöten tuntuvat tulevan esille tässä vain sen mukaan, miten ne käsikirjoittajille sopivat kuhunkin kohtaukseen, ts. kaikki logiikka ja yhdenmukaisuus unohtuu tässäkin tapauksessa sen siliän tien. Muutama kohtuullinen vauhtituokio ja "practical effect" loppukliimaksin yhteydessä ei nekään pelasta enää mitään tässä pölvästelyssä.

Ai niin, kuten kaikki tämän leffan nähneet miltei aina mainitsevatkin, tuleva Frendit-tähti Jennifer Aniston esittää sitä Leprechaunin keskeisintä kummittelun kohdetta.

Pisteet: 1/5

maanantai 6. helmikuuta 2023

Lämäri (1977)


Huonomenestyksisen alasarjan lätkäjoukkueen Charlestown Chiefsin pelaajavalmentaja Reggie Dunlop tajuaa, että ainoa keino päästä takaisin parrasvaloihin on unohtaa kaikki oikeaan taitoon perustuva luistelu ja ottaa käyttöön provosoinnin ja turpaanvedon kaltaiset kyseenalaiset taktiikat.

Räväkkä urheilukomedia äärimmilleen ylilyödystä jääkiekkoväkivallasta, jossa tietenkin nuo veriset (ja finaalissa jopa eroottiset!) lätkämatsit ovat sitä hupaisinta seurattavaa, draamapainotteisten tarinointien siellä jäähallien ulkopuolella ollessa sitten pahimmillaan sitäkin puuduttavampia. Tästäköhän muuten Kummeli-porukka sai inspiraatiota omaan jääkiekkosketsiinsä ensimmäisessä elokuvassaan Kummeli Stories?

Pisteet: 3/5

sunnuntai 5. helmikuuta 2023

Omat elokuvani: Linnuntiellä

Huolimatta typeristä pikkupoika-aikojeni leffaideoista mallia ClipperMax ja Suomen luonto luo outoa taikaa en ole luopunut harrastuksestani kehitellä omia elokuvia. Harvoin tulee mieleen niitä ideoita ja aiheita, minkä pohjalta lähtee suunnittelemaan, mutta silloin sitäkin herkullisemman kuuloisia. Pariin otteeseen olen saanut jopa ihan täysimittaisen (ja monesti edelleen melko köykäisen) juonikuvauksen jostakin leffasta kirjoitettua, mutta siihen muotoon se on vieläkin jäänyt, oikean tarkan käsikirjoituksen tekemistä parenteeseineen kaikkineen kun en vielä osaa.

Tässä nyt yksi juuri viime aikoina keksimäni ja mielessä pyörittelemäni elokuvaidea, joka on vielä kuitenkin vain idean tasolla.

Linnuntiellä-työnimellä kulkeva komedia, jossa mies tekee kävelymatkan täällä suomenmaalla paikasta A paikkaan B täysin linnuntie-tyyliin eli kulkee vain täydellisen suoraa viivaa perille asti. Varmaan joku baariporukan keskinäinen vedonlyönti voisi olla syynä tähän haasteeseen. Vastassa olisi sitten luonnollisesti ties minkämoisia esteitä, minkä läpi pitäisi päästä. Esim. vilkkaat autotiet ja junaradat pitää pujotella tarkasti ja vauhdikkaasti, rakennuksiin pitää jopa räjäytellä reikiä että niiden läpi pystyy kulkemaan ja korkeita kallioitakin pitkin joutuu kiipeilemään. Loppupäässä voisi sitten odottaa pahin kaikista eli vaikka joku huippusalainen, huippukielletty ja huipputarkkaan vartioitu Area 51-tyylinen tutkimusalue. Kyseessä olisi siis tavallaan semmoinen umpiälyvapaa Calamari Union.

lauantai 4. helmikuuta 2023

Ensireaktioni elokuvasta Stand by Me - viimeinen kesä (1986)

HUOM! Mahdollisia spoilereita edessä!

Neljä murrosikäistä poikaa lähtee porukalla katsomaan kotikylänsä laidalla nähdyn kuolleen nuorukaisen ruumista. Matkalla nelikko kertoilee roisia vitsejä ja tarinoita, välttelee vaaroja ja purkaa tunteitaan liittyen sekä rikkinäisiin perhesuhteisiinsa että poppoonsa tulevaan hajoamiseen, mihin piakkoinen yläasteelle siirtyminen on syynä.

Pienimuotoinen, mutta hyvin uskottavanmakuinen, samaistuttava ja hauskasti sanailtu Stephen Kingin lyhytromaaniin Ruumis pohjautuva nuorisokuvaus, jossa lapsinäyttelijätkin osoittautuivat kaikki ennakkopeloistani poiketen vallan vakuuttaviksi rooleissaan. Ohjaaja Rob Reiner on selvästi ymmärtänyt tämän kirjailijan lähdemateriaaleja, mistä osoituksena muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt toinen King-filminnöksensä Piina, jonka muistan vuosia sitten räjäyttäneen tajuntani aivan totaalisesti.

perjantai 3. helmikuuta 2023

Elokuvajuliste-arvostelut: 007 ja Kultasormi (1964)



Bond-leffoista klassisimman eli Kultasormen ilmeisesti vaihtoehtoinen juliste. Varsin erikoinen, sillä Bondin kaltainen ikoninen toimintasankarikingi esitetään tässä oikein viimeisen päälle alakynteen jääneenä. Luulen, että tässä haluttiin korostaa sarjan ensimmäisen bad ass-henkisemmän Bond-tytön Pussy Galoren pystyvyyttä, mutta ei nyt sentään siinä määrin tarvitsisi, että unohdetaan itse pää-äijä 007:n coolius ja ylivoimaisuus!

Olisivat muuten voineet laittaa tämän näkymän elokuvan alkutekstijaksolle uskollisesti kuultamaan läpi tässä taustalla olevasta kultakädestä, eikö vain?

keskiviikko 1. helmikuuta 2023

Elokuvajuliste-arvostelut: 007 ja kultainen ase (1974)



Elokuvajulisteiden (lähinnä vanhojen) ystävänä pistän nyt kehiin tämmöistä blogisarjaa, jossa arvioin aina satunnaisesti muutamia joko vanhojen tai uudempien elokuvien pohjalta tehtyjä julisteita. Riippuu aina siitä, mistä löytyy reilusti sanottavaa. Aloitetaan James Bond-elokuvan 007 ja kultainen ase eurooppalaisesta(?) julisteesta.

Aika kehnohko juliste. Eikö Francisco Scaramangan uhkavuutta voinut millään muilla tavoilla korostaa kuin vertaamalla tätä menneisiin Bond-pahiksiin? Outo ratkaisu. Hahmojen ulkonäöissäkin on naisia lukuunottamatta parantamisen varaa: Roger Moore muistuttaa enemmänkin Robert Redfordia, Christopher Lee taustalla taas jotain iäkästä tupakoitsijaa. Miehen kultaista asettakaan ei meinaa erottaa kaiken kimalluksen keskeltä!

maanantai 30. tammikuuta 2023

Omat elokuvani: Suomen luonto luo OUTOA taikaa...

Kun ClipperMaxin kirjoittelu alkoi aikanaan kyllästyttää, tuli tilalle uusi lukuisia "käsis"versioita saanut leffaidea. Nimittäin Suomen luonto luo OUTOA taikaa...(erään vanhan tangokappaleen mukaan), tarina Lapin luontoalueesta, joka tympääntyneenä ihmisten alituiseen ympäristön turmeluun ja roskaamiseen muuttuu maagiseksi ja alkaa eliminoida kaikkia seudulleen eksyviä heikäläisiä, kuten tässä päähenkilöinä toimivaa tutkijaryhmää. Uhkana olisi muun muassa myrkkyä erittäviä kieloja, silmät verelle saattavia lakkoja ja mutanttiahmoja. Ja loppukliimaksissa metsä sytyttäisi itsensä tuleen. Jossakin juonikuvauksessani kehittelin muistaakseni syyksi tähän kaikkeen yliluonnollisuuteen jonkinsorttista mustaa magiaa(?) omanneen ihmisvihaaja-ahman, joka olisi lisäksi paljastunut vastuulliseksi ihmispäähahmomme vanhempien menetykseen lapsuudessaan. Hohhoijaa...

En nyt muista juuri sen tarkempia yksityiskohtia, kun tästä tarinasta ei ole valitettavasti säilynyt yhtään vanhaa juonikirjoitusta.

Sekä tämän että edellisen ClipperMaxin kohdalla tajusin lopulta tuolloin, ettei näistä motiiveiltaan hämäristä sekä tapahtumiltaan epäuskottavista ja umpikliseisistä sekoiluista olisi varmaan mitään tullut, vaikka miten monta sataa uusintaversiota olisikin rustannut. Mutta en silti vielä lopettanut leffojen suunnittelu-harrastustani kokonaisuudessaan...

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Dracula (1958)



Jossain päin Keski-Eurooppaa vuonna 1885. Vampyyrinmetsästäjä Jonathan Harker saapuu hävittämään pahamaineista verenimijää kreivi Draculaa tämän synkeään linnoitukseen. Harker saa kuitenkin kreivin hampaat kaulaansa, jolloin on kollegansa, veteraaniprofessori Van Helsingin vuoro toimia.


Brittiläinen elokuvayhtiö Hammer Film Productions pomppasi 50-luvun puolivälissä maailmanlaajuiseen suosioon moderneilla, realismiin pyrkivillä versioillaan vanhoista Universal-monstereista, jotka pääsivät nyt kummittelemaan ihmisten keskuuteen oikein kunnon verenlentoleikkien (ja toisinaan jopa seksileikkien) muodossa. Ja vieläpä täysin värillisissä ympäristöissä. Hammerin luottonäyttelijöistä Peter Cushingista ja Christopher Leestä tuli näiden elokuvien myötä myös maailmantähtiä.

Ensimmäisiä yhtiön kauhupläjäyksistä oli tietenkin uusi versiointi Bram Stokerin klassisesta pimeyden prinssistä, Draculasta. Tuloksena olikin minusta varsin vaikuttava, komeissa Technicolor-väreissä kuvattu goottipelottelu. Juoni saattaa toki muuttua loppua kohden vähän itseääntoistavaksi Draculan jatkuvan kaulojenpuhkontaputken myötä ja loppukohdastakin jää aavistuksen eeppisyyttä puuttumaan, mutta niitäkin kompensoi tarinan rautainen pääosakolmikko: Peter Cushing Van Helsinginä, tuleva Batman-butler Michael Gough apurinaan Arthur Holmwoodina sekä tietenkin uskomaton, hyytävä Christopher Lee itse vampyyriherrana!

En ole muuten Dracula-elokuvista nähnyt vielä näiden Hammer-tuotantojen lisäksi muita kuin vain Frank Langellan kehnon näkemyksen vuodelta 1979. Vaikea kyllä uskoa, että näin Leen jälkeen kukaan muu voisi tuon kreivin roolissa pistää paremmaksi, ei edes itse Bela Lugosi. Mutta mistäs sen tietää...

Pisteet: 3/5

lauantai 28. tammikuuta 2023

Darkman (1990)


Asianajaja Julie Hastings saa käsiinsä kiinteistöfirmansa dokumentteja, jotka viittaavat sen isopomon Louis Strack Jr:n lahjoneen kaavoituskomission jäseniä. Epäillen, että dokumentit sijaitsevat Julien poikaystävän, tiedemies Peyton Westlaken labrassa, mies lähettää gangsterilaumansa noutamaan ne. Paikka poltetaan Peyton mukanaan, mutta hänpä ei kuolekaan vaan menettää vain kasvonsa ja tuntoaistinsa. Kehittämänsä keinoihoa luova laite apunaan Peyton starttaa kostoretkensä...


Sam Raimin Darkman lienee niitä harvoja supersankarielokuvia, jotka eivät perustu mihinkään valmiiseen sarjakuvaan vaan ovat täysin käsikirjoittajien omaa jälkeä. Anyway, tässä on vähän samaa vikaa kuin vuosikymmen myöhemmin ilmestyneessä Daredevil-supersankaroinnissa eli on enimmän aikaa kovin väkinäisen vakavahenkinen ja lohduton arpisieluisen arpinaaman kujanjuoksu, joka on loppujen lopuksi vain väärällä tavalla epämiellyttävää seurattavaa. Lieneekö tämä luonnollisuuden puute syynä myös siihen, miksi päätähti Liam Neeson näyttelee ihan kammottavan jäykästi? Ainakin sinä normaalina tiedemiehenä esiintyessään.

No, loppupuolella on sentään ihan riittävän viihdyttävää ja näyttävästi toteutettua toimintaa tarjolla, mitä nyt tietenkin kätyriukkojen normaaliakin kehnompi ampumataito pistää kovin silmään. Ai niin ja se oli myös aika hupaisa kohta, jossa Darkman on lavastanut yhden Strackin kätyrin petturiksi, joka pakenisi esimiestensä rahat mukanaan Rioon. Kun mies löydetään, hänelle toivotetaan hyvää lentomatkaa, joka kuitenkin on matka kerrostalohuoneistonsa ikkunasta ulos kadulle!

Onneksi Raimi petrasi tästä huomattavasti noin kymmenisen vuotta myöhemmin omilla Spider-Man -filmatisoinneillaan...

Pisteet: 2/5

Omat elokuvani: ClipperMax

Nuoruudessani oli vaihe, jolloin värkkäilin ihan sikana omia elokuvakäsikirjoituksiani. Tai korkeintaan vain juonia kun eivät ne kirjoitukset mitään oikeita käsiksen merkkejä täyttäneet. Lähtiköhän se liikkeelle juuri tästä ClipperMax-nimisestä tarinastani? Muistaakseni. Kyseessä siis sarjamurhaajastoori, jota inspiroi pääasiassa 70-luvun klassinen slasherelokuva ja useaan otteeseen noin 12-vuotiaana netistä porukoilta salaa katsomani Texas Chainsaw Massacre.

Elokuvani kertoi pitsaleikkuria heiluttavasta sarjamurhaajasta nimeltä ClipperMax, jota iäkäs rikospoliisi olisi jahdannut. Tuossa tarinan pääasetelma, jonka ympärillä olevat muut tapahtumat muuttuivat kuitenkin radikaalisti aina kirjoitus toisensa perään. Jossakin versiossa myös nuorisojoukko eksyi Raaseporin linnanraunioille ClipperMaxin tapettavaksi, jossakin taas oltiin missä lie Siuntion syrjäkylillä, mikä huipentui tappeluun junan katolla. En muista juuri sen enempää, sillä nuo vanhimmat versiot katosivat vanhan tietsikkani mukana.

Olin tuohon aikaan vielä hyvin vakuuttunut siitä, että heti kun vain täyttäisin 18 vuotta, tarjoaisin tätä tarinaa Suomen elokuvasäätiölle. Näin ollen suunnittelin myös tarinan hahmoille omia näyttelijöitä. En tiedä tosin yhtään, millä ihmeen perusteilla valitsin ClipperMaxin esittäjäksi Puntti Valtosen tai tämän isäukon OpenerErichin (nimensä tulee pullonavaaja-aseestaan) esittäjäksi Anssi Mänttärin. Ai niin, ClipperMaxilla taisi olla myös alasimen tuottamasta päävammasta psykopaatiksi muuttunut Alex-veli ja paistomittarilla tappava serkku nimeltä ThermoTom. Anyway, sen muistan kylläkin, että aikanaan isona Pirkka-Pekka Petelius-fanina kaavailin häntä esittämään sitä iäkästä rikospoliisia.

Voi tätä kiusallisuuden määrää, kun tätä kaikkea nyt muistelee...

Tässä nyt kuitenkin tarjolla ainoa säilynyt juoni ClipperMax-tarinastani, jonka kirjoitin 1. joulukuuta 2016. Kirjoitin silloin kaikkia Word-kirjoituksiani laiskuuttani pelkillä isoilla kirjaimilla, joten teksti näkyy tässä täysin siinä muodossa. Älkää antako sen häiritä. Varsinkin kun tarinan kiusallisessa lapsellisuudessa täytyy olla enemmän kestämistä.

Nauttikaa. Tai ainakin yrittäkää:

ELOKUVAN ALUSSA OLLAAN LOHJAN LAIDALLA SIJAITSEVASSA OMAKOTITALOSSA. SIELLÄ KAKSI NUORTA VIETTÄVÄT VAPAA-AIKAANSA. TOINEN NUORISTA PALJASTUU HIUKAN RASISTISEKSI. YHTÄKKIÄ TALON LUOKSE AJAA TUNTEMATON PITSALEIKKURIA KÄYTTÄVÄ HENKILÖ, JOKA TAPPAA MOLEMMAT NUORET, SULKEE NUORET AUTON TAKALUUKKUUN JA AJAA POIS.

SEURAAVANA AAMUNA OLLAAN LOHJAN KESKUSTASSA, JOSSA ELLI HOVATTA-NIMINEN NUORI NAINEN MENEE NETIN KAUTTA KYSYTYN TREFFISEURALAISENSA TOMIN KANSSA SYÖMÄÄN ERÄÄSEEN RAVINTOLAAN. RAVINTOLASSA TOMI PALJASTUU HIUKAN TÖYKEÄKSI, SILLÄ EI OSAA SUHTAUTUA KEHITYSVAMMAISEEN TARJOILIJAAN JÄRJELLÄ. TÄMÄN HUOMAA ELLIN LISÄKSI MYÖS TOISESSA PÖYDÄSSÄ ISTUVA TUNTEMATON HENKILÖ, JONKA JATKUVAA SILMÄILYÄ HÄNEEN JA TOMIIN PÄIN HÄN PITÄÄ OUTONA. LOPULTA HENKILÖ TULEE KAKSIKON LUOKSE JA HUIJAA HEIDÄT KERTOMAAN ASUINPAIKOISTAAN. KAKSIKON PALJASTETTUA ASUINPAIKKANSA, HENKILÖ POISTUU RAVINTOLASTA.

SAMAAN AIKAAN KAHDEN VIIMEÖISEN NUOREN TALOLLA, POLIISIT OVAT NAAPUREIDEN PYYNNÖSTÄ TUTKIMASSA TALOSTA LÖYTYVIÄ TODISTEITA SIELLÄ OLLEESTA MELUSTA. PAIKALLA ON MYÖS VANHA RIKOSPOLIISI ZACK FRÄNTI. TALOON ASENNETUSTA PIILOKAMERASTA KÄY ILMI, ETTÄ MURHAAJA KÄYTTI ASEENAAN PITSALEIKKURIA. ZACK PÄÄTTÄÄ VARMUUDEN VUOKSI KIRJATA YLÖS TALOSSA ASUNEEN TOISEN NUOREN RASISTISEN LUONTEEN.

ELLI JA TOMI SAAPUVAT TOMIN KOTIIN. ELLI KERTOO HÄNELLE YKSINHUOLTAJAISÄSTÄÄN JA PIKKUSISKOSTAAN, JOTKA OVAT KUMMALLISESTI KADONNEET NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN. HEITÄ ON YRITETTY ETSIÄ YMPÄRI SUOMEA, MUTTA HEISTÄ EI OLE NÄKYNYT JÄLKEÄKÄÄN. ELLIN MUKAAN HÄNEN ISÄNSÄ OLI HOMOFOBISTI, JOKA EI HYVÄKSYNYT NUOREMMAN TYTTÄRENSÄ LESBOUTTA JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ OLI ROMANEJA KAMMOKSUVA.

MURHATTUJEN NUORTEN TALON LÄHEISYYDELTÄ OLEVILTA IHMISILTÄ POLIISEILLE PALJASTUU MURHAAJAN AUTON REKISTERINUMERO. ZACK ALKAA EPÄILLÄ, ETTÄ ON JOHTOLANKOJEN PERUSTEELLA NÄHNYT KYSEISEN MURHAAJAN ENNENKIN JA VILKAISEE KAULASSAAN OLEVAA HAAVAA, JOKA ON OMMELTU KIINNI.

ELLIN JA TOMIN VIETTÄESSÄ ILTAA TOMIN LUONA, TUNTEMATON AUTO AJAA HEIDÄN TALONSA ETEEN. AUTOSTA NOUSEE PITSALEIKKURIA KÄYTTÄVÄ HENKILÖ, JOKA VIILTÄÄ TOMIN KURKUN TÄLLÄ. ELLI HUOMAA TAPAHTUNEEN JA LÄHTEE PAKOON. MIES KUITENKIN LÄHTEE HÄNEN PERÄÄNSÄ. ELLI PAKENEE LÄHEISEEN METSÄÄN JA ONNISTUU LOPULTA PIILOUTUMAAN MIEHELTÄ. HÄN EI KUITENKAAN TIEDÄ, ETTÄ MISSÄ ON.

SAMAAN AIKAAN ZACK POLIISIEN KANSSA SAAPUU TAKAISIN LOHJALLE JA HUOMAA SATTUMALTA AUTON, JOKA ON TÄSMÄLLEEN SAMANNÄKÖINEN SAMOINE REKISTERINUMEROINEEN KUIN MURHAAJAN AUTO. POLIISIT TUTKIVAT AUTON, JONKA TAKALUUKUSTA LÖYTYY TOMIN RUUMIS. TALOSSA EI OLE KETÄÄN, MUTTA JÄLJET JOHTAVAT LÄHEISELLE METSÄPOLULLE, JOLLE POLIISIT LÄHTEVÄT ETSIMÄÄN MURHAAJAA.

ELLI EI LÖYDÄ METSÄSTÄ POIS, MUTTA PÄÄTYY LOPULTA HYLÄTYLLE VESITORNILLE. HÄN AIKOO LÄHTEÄ, MUTTA HÄNTÄ JAHDANNUT MIES YLLÄTTÄÄ HÄNET JA VETÄÄ HÄNET TORNIN SISÄÄN. MIES AIKOO TAPPAA ELLIN PITSALEIKKURILLAAN, MUTTA KUN POLIISIT SAAPUVAT PAIKALLE, HÄN JOUTUU KÄYTTÄMÄÄN ELLIÄ PANTTIVANKINA SELVITÄKSEEN TILANTEESTA. ZACK EI KUITENKAAN AIO ODOTTAA, VAAN MÄÄRÄÄ POLIISIPÄÄLLIKKÖÄ TOIMITTAMAAN HELIKOPTERIN PAIKALLE, JOTTA SEN KYYDISSÄ OLEVAT POLIISIT PÄÄSISIVÄT YLLÄTTÄMÄÄN MURHAAJAN YLÄKAUTTA. TEHTÄVÄN OTTAVAT KAKSI POLIISIHELIKOPTERIKULJETTAJAA, MATTI JA KULLERVO, JOTKA OTTAVAT HELIKOPTERIN POLIISILAITOKSELLA JA LÄHTEVÄT LENTÄMÄÄN KOHTI VESITORNIA.

HELIKOPTERIA ODOTELLESSA ELLI YRITTÄÄ PAETA TORNISTA, MUTTA MIES SAA HÄNET KIINNI. LOPULTA KOPTERI SAAPUU JA LASKEUTUU TORNIN HUIPULLE. MATTI JA KULLERVO HIIPIVÄT TORNIN ALAKERTAAN JA SAAVAT MIEHEN LUOVUTTAMAAN ELLIN HEILLE. TÄMÄN JÄLKEEN HÄN ILMOITTAVAT RADIOPUHELIMITSE ASIASTA ULKONA OLEVILLE POLIISEILLE, JOTKA RYNTÄÄVÄT SISÄÄN JA PIDÄTTÄVÄT MIEHEN. ELLI LENNÄTETÄÄN MATIN JA KULLERVON HELIKOPTERIKYYDILLÄ POIS. ZACKIN NÄHDESSÄ MIEHEN, JOLLA ON VALTAVA HAMMASRAUTAMEKANISMI SUUSSA JA PÄÄN YMPÄRILLE SIDOTTUNA, HÄN MUISTAA KYSEISEN HENKILÖN VUOSIEN TAKAA. HÄN KERTOO KAIKILLE, ETTÄ HENKILÖN NIMI ON CLIPPERMAX. HÄN OLI AIKOINAAN YRITTÄNYT OMIN PÄIN NAPATA CLIPPERMAXIN, MUTTA TÄMÄ OLI ONNISTUNUT PAKENEMAAN JA VIILTÄMÄÄN TÄMÄN KURKUN AUKI ENNEN SITÄ. HÄNET KUITENKIN EHDITTIIN VIEDÄ SAIRAALAAN JA HAAVA SAATIIN VIIME HETKELLÄ OMMELTUA KIINNI.

HELIKOPTERISSA ELLI IHMETTELEE, ETTÄ MIKSI HE EIVÄT LENNÄ KOHTI LOHJAA. TÄMÄN KUULTUA KULLERVO TAINNUTTAA ELLIN NUKUTUSASEELLA JA HE LENTÄVÄT ERI SUUNTAAN.

CLIPPERMAX AIOTAAN VIEDÄ LOHJALAISEEN MIELISAIRAALAAN. HÄNEN YÖVAHTINA TULEE TOIMIMAAN TANELI-NIMINEN MIES. ZACK EI KUITENKAAN OLE TYYTYVÄINEN SIIHEN, ETTÄ CLIPPERMAX VIEDÄÄN MIELISAIRAALAAN, KOSKA ON JO MONTA VUOTTA HALUNNUT KOSTAA TÄLLE TÄMÄN HÄNELLE AIHEUTTAMIEN VAMMOJEN TAKIA.

ELLI HERÄÄ TUNTEMATTOMASSA KELLARISSA. TUTKIESSAAN KELLARIA, HÄN LÖYTÄÄ SIELTÄ KADOKSISSA OLLEIDEN YKSINHUOLTAJAISÄNSÄ JA PIKKUSISKONSA RUUMIIT. MATTI JA KULLERVO KUULEVAT ÄÄNET KELLARISTA JA PÄÄTTÄVÄT SOITTAA TANELILLE MIELISAIRAALAAN JA PUHUVAT ASIASTA, JOSTA HE OVAT SOPINEET.

PUHELUN PÄÄTYTTYÄ TANELI SULKEE MIELISAIRAALAN VALVONTAKAMERAT JA MENEE PÄÄSTÄMÄÄN CLIPPERMAXIN ULOS HUONEESTAAN. TÄMÄN JÄLKEEN HE LÄHTEVÄT SAIRAALASTA POIS TANELIN AUTOLLA.

ZACKIN KOTONA, ZACK KERTOO YSTÄVÄLLEEN CLIPPERMAXIN MURHANHIMOISUUDEN SYYN. ZACKIN MUKAAN CLIPPERMAX VIHAA IHMISIÄ, JOTKA EIVÄT SUHTAUDU VAMMAISIIN, HOMOSEKSUAALEIHIN JA ERIVÄRISIIN IHMISIIN OIKEUDENMUKAISESTI. TÄMÄN VUOKSI HÄN ON PÄÄTTÄNYT TAPPAA KAIKKI TÄLLAISET IHMISET, JOTTA MAAILMASTA TULISI PAREMPI PAIKKA. KAIKKI TÄLLAISTEN IHMISTEN OLINPAIKAT HÄN ON SAANUT SELVILLE YSTÄVIENSÄ AVULLA, JOTKA OVAT TULLEET HÄNEN PUOLELLEEN TÄMÄN "HYVÄNTEKEVÄISYYDEN" VUOKSI. KESKUSTELUN JÄLKEEN ZACKILLE SOITETAAN POLIISILAITOKSELTA, ETTEI ELLIÄ KULJETTANUT HELIKOPTERI OLE PALANNUT TAKAISIN LAITOKSELLE. ZACK ARVAA HETI, ETTÄ MITÄ ON TAPAHTUNUT JA LÄHTEE.

SILLÄ VÄLIN ELLI PÄÄSEE SALAA LIVAHTAMAAN POIS KELLARISTA JA MYÖS KOKO TALOSTA. HÄN HUOMAA OLEVANSA LOHJAN SYRJÄISELLÄ SEUDULLA. TALON ULKOPUOLELLA HÄN NÄKEE IKKUNASTA MIEHEN, JONKA HÄN NÄKI TOMIN KANSSA PÄIVÄLLÄ RAVINTOLASSA JA EPÄILEE, ETTÄ HÄN ON MENNYT KERTOMAAN CLIPPERMAXILLE HÄNEN JA TOMIN OLINPAIKKANSA. SISÄLLÄ MIEHEN NIMEKSI PALJASTUU KORNELIUS. ELLI JUOKSEE POIS TALON LUOTA, MUTTA PAETESSAAN PIMEÄÄ METSÄTIETÄ PITKIN, VASTAAN TULEE AUTO, JOSTA CLIPPERMAX JA TANELI NOUSEVAT. TANELI TAINNUTTAA ELLIN JA CLIPPERMAX HALUAISI TAPPAA HÄNET, MUTTA TANELI KERTOO CLIPPERMAXIN HÄNEN SUUNNITELMANSA ELLIN SUHTEEN. CLIPPERMAX EI USKO, ETTÄ ASIA TULISI HOITUMAAN, MUTTA SUOSTUU JA HE JATKAVAT KOHTI TALOAAN ELLI MUKANAAN.

SAMAAN AIKAAN ZACK AJAA VALTATIETÄ PITKIN KOHTI CLIPPERMAXIN TALOA, KOSKA AIKOO KOSTAA HÄNELLE HÄNEN MENNEISYYDEN VAMMOISTA.

CLIPPERMAXIN TALOLLA ELLI SIDOTAAN TUOLIIN. CLIPPERMAX KÄSKEE MUITA KERTOMAAN HÄNEN TARKOITUKSENSA. KUN ELLILLE KERROTAAN CLIPPERMAXIN ERILAISUUDENHYVÄKSYMÄTTÖMYYSVIHASTA MUITA IHMISIÄ KOHTAAN, HÄN MUUTTUU HILJAISEKSI JA ALKAA SELVÄSTI MIETTIMÄÄN ASIAA.

VALTATIEN VARRESSA OLEVA POLIISI HAVAITSEE ZACKIN AJAVAN OHI KOVALLA VAUHDILLA JA ILMOITTAA ASIASTA POLIISILAITOKSELLE, JOSTA POLIISIT LÄHTEVÄT SELVITTÄMÄÄN ASIAA ZACKIN SUUNTAAN.

ZACK AJAA METSÄTIELLE, JOKA VIE CLIPPERMAXIN TALOLLE. HÄN PYSÄYTTÄÄ AUTONSA VÄHÄN MATKAN PÄÄHÄN, ETTEI HÄNTÄ HUOMATTAISI. CLIPPERMAX KUITENKIN HUOMAA HÄNET YLÄIKKUNASTA JA KÄSKEE MUIDEN VAPAUTTAA ELLIN PANTTIVANGIKSI. ZACK EI TÄMÄN VUOKSI VOI TEHDÄ MITÄÄN, MUTTA HÄMÄÄ KAIKKIA AMPUMALLA KULLERVON JA KORNELIUKSEN JA ONNISTUU OTTAMAAN ELLIN ITSELLEEN. HÄN AIKOO POISTUA ELLIN KANSSA, MUTTA ELLI ON MIETTINYT PORUKAN PUHEITA TARKOITUKSESTAAN JA TULLUT MYÖNTYVÄISEKSI ASIASTA, JOTEN HÄN TAINNUTTAA ZACKIN. MUUT OVAT KIITOLLISIA HÄNELLE ASIASTA. SAMAAN AIKAAN POLIISIT OVAT TULOSSA VALTATIETÄ PITKIN ETSIMÄÄN ZACKIA.

ZACK HERÄÄ TALON KELLARISTA JA ONNISTUU IHMEEN KAUPALLA PÄÄSEMÄÄN ULOS KELLARISTA. HÄN JOUTUU KUITENKIN TAPPELUUN MATIN, TANELIN JA CLIPPERMAXIN KANSSA. TAPPELUN TOHINOISSA ZACK HEITTÄÄ MATIN IKKUNASTA ULOS, PUUKOTTAA TANELIN KUOLIAAKSI JA PISTÄÄ CLIPPERMAXIN ALAKYNTEEN, JONKA VUOKSI HÄN JOUTUU PAKENEMAAN.
ENNEN PERÄÄNLÄHTÖÄ ELLI ANTAA CLIPPERMAXILLE ETUMATKAA, KOSKA YRITTÄÄ ESTÄÄ ZACKIA LÄHTEMÄSTÄ PERÄÄN, MUTTA ZACK AMPUU ELLIN KOSTOKSI IKÄVÄSTÄ TEOSTAAN JA LÄHTEE CLIPPERMAXIN PERÄÄN.

CLIPPERMAX YRITTÄÄ PAETA ZACKIN AUTOLLA, MUTTA ZACK TARTTUU AUTOSTA KIINNI JA JÄÄ ROIKKUMAAN AUTOSTA KIINNI CLIPPERMAXIN YRITTÄESSÄ AJAA POIS. LOPULTA CLIPPERMAX JARRUTTAA TÄYSILLÄ, JOLLOIN ZACK PUTOAA KYYDISTÄ. TÄMÄN JÄLKEEN CLIPPERMAX YRITTÄÄ AJAA ZACKIN PÄÄLLE, MUTTA EPÄONNISTUU, JOLLOIN ZACK PÄÄSEE AUTON KYYTIIN JA CLIPPERMAXIN KIMPPUUN. TAKAA-AJO PÄÄTTYY RAJUUN KOLARIIN PUUTA PÄIN, JOSTA ZACK SELVIYTYY, MUTTA NÄKEE CLIPPERMAXIN TAJUTTOMANA. HÄN KUITENKIN ON VIELÄ ELOSSA JA ONNISTUU VAHINGOITTAMAAN ZACKIA KUOLETTAVASTI. ZACK KUITENKIN HUOMAA, ETTÄ AUTOSTA ON ONNETTOMUUDEN SEURAUKSENA ALKANUT VALUA BENSAA, JOTEN HÄN HÄMÄÄ JÄLLEEN CLIPPERMAXIA, TYÖNTÄÄ TÄMÄN AUTOON JA HEITTÄÄ TUPAKANSYTYTTIMENSÄ BENSALÄTÄKKÖÖN, JOLLOIN AUTO RÄJÄHTÄÄ CLIPPERMAX MUKANAAN. ZACK NÄKEE CLIPPERMAXIN RUUMIIN PALAVASSA AUTOSSA JA USKOO TÄMÄN KUOLLEEN. TÄMÄN JÄLKEEN HÄN KUOLEE SAAMIINSA VAMMOIHIN. PIAN PAIKALLE SAAPUVAT POLIISIT, JOTKA LÖYTÄVÄT RUUMIIT JA USKOVAT, ETTEI CLIPPERMAXISTA OLE ENÄÄ HAITTAA. ENNEN LOPPUTEKSTEJÄ

...kai jotenkin ClipperMax nousee kyrvähtäneenä mutta täysin hyväkuntoisena autosta ulos ja vannoo kostoa? En näemmä jaksanut tuolloin ihan loppuun asti kirjoittaa.

torstai 26. tammikuuta 2023

Le Mans (1971)

Amerikkalainen kilpakuski Michael Delaney osallistuu vuoden 1970 Le Mansin 24 tunnin ajoihin. Vastassa on muun muassa tasaväkisin kilpakumppaninsa, saksalainen Erich Stahler sekä viime vuoden kisassa traagisesti kuolleen vastaparinsa leskinainen.

Olen pitänyt itseäni ihan pienestä pitäen automiehenä. En ehkä ihan täysvaltaisena, koska autojen tekniset aspektit eivät kiinnosta juuri yhtään, mutta ulkonäkö ja äänimaailma sitten sitäkin enemmän. Monesti tuntuu, että olen koko maailman harvoja ikäryhmäni edustajia, joita autot vetävät puoleensa, kun esim. jokainen seuraamani tubettajaihminen tekee hyvinkin selväksi, ettei heillä ole autoista minkäänlaista tietoa. No kuitenkin, en tiedä, laukaisivatko juuri nämä seuraavat viihdepläjäykset autofriikkeyteni pienenä vai vahvistivatko ne sitä vain ennestään, mutta silloin kummiskin kuumaa kamaa olivat näin ollen esim. autopelisarja Gran Turismo, BBC:n humoristinen kaaraohjelma Top Gear sekä monensorttiset autourheiluelokuvat, joista nyt nostetaan esille vuoden 1971 tekele nimeltä Le Mans.

Le Mans kertoo puolidokumentaarisen kuvauksen vuoden 1970 Le Mansin 24 tunnin ajoista. Projektin käynnistäjänä toimi elokuvassa sen päähenkilöä Michael Delaneyta esittävä jenkkinäyttelijä Steve McQueen, joka oli tosielämässäkin ihan kovan luokan autokilpailuja vedellyt. Elokuvan kilpamateriaali taltioitiin pääosin jo vuoden 1970 oikeista Le Mansin ajoista. Tuotantoyhtiön kielloista johtuen McQueen itse ei saanut tuossa kisassa ajaa vaikka olisi halunnut. Yhden elokuvassa nähtävistä onnettomuuksista ajoi kilpakuski David Piper, joka sen seurauksena menetti osan toisesta jalastaan. Tämä kaikinpuolin poikkeuksellinen ja kunnianhimoinen projekti ei kuitenkaan muodostunut ilmestyessään mitenkään kummoiseksi kassamenestykseksi eikä Le Mans vielä tänäkään päivänä erityistä suosiota tai ylipäätään edes huomiota tunnu saavan. Voin kyllä tavallaan ymmärtää miksi.

Elokuvastahan tuntuu hieman uupuvan se minkä tahansa elokuvan keskeinen tukijalka eli varsinainen juoni. Se vaikuttaa enemmänkin ajankuvalta ollessaan hankala sekoitus dokumentaarista kilpa-ajojen esittelyä sekä satunnaisia fiktiivisiä draamapohjaisia tuokioita. Heikkoa mainetta selittää varmasti myös se mainittu kaltaisteni nuorten autoihmisten puute tänä päivänä, minkä vuoksi tälle ei haluta edes pientä mahdollisuutta nykyäänkään antaa. Le Mans ei siis tosiaan ole elokuvan jokaisen makuun. En ole varma, onko kyseessä lähinnä vain suuri annos autofanitustani ja nostalgiaa tätä elokuvaa kohtaan, mutta itse näen Le Mansin erikoisen yleisilmeen pääosin hyvin kiinnostavana ja koukuttavana asiana. Ehkä tämä pitää vain katsoa sellaisena 2001: Avaruusseikkailu-tyylisenä elämysfilminä, jossa tekninen mestarillisuus on kenties jopa tarinaa isompi anti katsojalle. Nyttemmin katsottuna ja tietäväisempänä voi myös arvostaa Le Mansin upean autenttista tapaa kuvata kilpailukohtauksia. Ei mitään CGI-autoja Drivenin malliin vaan oikeita aikansa Ferrareita ja Porscheja oikealla Circuit de la Sarthella! Mainittujen autojen ääntelytkin ovat tässä niin miellyttäviä, että niitä voisi kuunnella ikuisuuksia.

Kuvauksellinen hienous näkyy kuitenkin ehkä jopa kilpakohtauksia hienommin elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa, joissa Delaney ajelee Porsche 911:llään pitkin hiljaisia ranskalaisteitä aamutuimaan. Michel Legrandin rauhaisa taustamusiikki tuo myös oman osansa alkupuolen vaikuttavaan vähäeleisyyteen.

Keskeinen osa Le Mansin viihdyttävyyttä (ja vähäeleisyyttä) tulee myös sen päätähdestä eli itse Steve McQueenista, jonka voin helposti asettaa sinne suosikkinäyttelijöitteni kärkipäähän. Ei ole mies turhaan ansainnut "King of Coolin" titteliä, sillä sitä hän on oikein viimeisen päälle. John Belushin ohella niitä tähtiä, jotka poistuivat keskuudestamme aivan liian aikaisin. Sivuosanäyttelijät jäävät pätevistä suorituksistaan huolimatta melko lailla seinäkoristeiksi McQueenin rinnalla, vaikka naispääosaa vetävä Elga Andersen erittäin kaunis onkin. Tykkäänkin myös siitä, miten hänen ja McQueenin välille ei pyritty rakentamaan mitään kokonaisen sivujuonen mittaista rakkaussuhdetta vaan se jätetään vain pariin hienovaraiseen vihjaukseen. Mukavaa kliseiden välttelyä.

Laajamittaisesta puolustuspuheestani huolimatta Le Mans ei kuitenkaan ole ihan täydellinen elokuva. Parjattu ylidokumentaarisuus korostuu minulle ärsyttävimmin kohtauksessa, jossa ajojen kuuluttaja esittelee monipäiselle yleisölle sen historiaa. Puhetta olisi hyvin voitu karsia, sillä hetkeksi aikaa se tuppaa hieman irtaannuttamaan meiningistä. Ja jos sitä pakollista draamaa virkistävästi karsittiin McQueenilta ja Andersenilta niin sitten sitä tuupattiin parin kohtauksen ajaksi Delaneyn tallitoverille Johann Ritterille ja vaimolleen. Nämä tuntuvat kokonaisuuden kannalta melko pitkäpiimäisiltä ja tarpeettomilta seurattavilta.

Kaiken kaikkiaan Le Mans on kaikessa ainutlaatuisessa tyylissään hyvin mieleenpainuva kokemus tälle katsojalle. Nostalginen, vähäeleinen sekä hienosti näytelty, kuvattu ja äänitetty.

Pisteet: 4/5