Omat elokuvani: Suomen luonto luo OUTOA taikaa...

Kun ClipperMaxin kirjoittelu alkoi aikanaan kyllästyttää, tuli tilalle uusi lukuisia "käsis"versioita saanut leffaidea. Nimittäin Suomen luonto luo OUTOA taikaa...(erään vanhan tangokappaleen mukaan), tarina Lapin luontoalueesta, joka tympääntyneenä ihmisten alituiseen ympäristön turmeluun ja roskaamiseen muuttuu maagiseksi ja alkaa eliminoida kaikkia seudulleen eksyviä heikäläisiä, kuten tässä päähenkilöinä toimivaa tutkijaryhmää. Uhkana olisi muun muassa myrkkyä erittäviä kieloja, silmät verelle saattavia lakkoja ja mutanttiahmoja. Ja loppukliimaksissa metsä sytyttäisi itsensä tuleen. Jossakin juonikuvauksessani kehittelin muistaakseni syyksi tähän kaikkeen yliluonnollisuuteen jonkinsorttista mustaa magiaa(?) omanneen ihmisvihaaja-ahman, joka olisi lisäksi paljastunut vastuulliseksi ihmispäähahmomme vanhempien menetykseen lapsuudessaan. Hohhoijaa...

En nyt muista juuri sen tarkempia yksityiskohtia, kun tästä tarinasta ei ole valitettavasti säilynyt yhtään vanhaa juonikirjoitusta.

Sekä tämän että edellisen ClipperMaxin kohdalla tajusin lopulta tuolloin, ettei näistä motiiveiltaan hämäristä sekä tapahtumiltaan epäuskottavista ja umpikliseisistä sekoiluista olisi varmaan mitään tullut, vaikka miten monta sataa uusintaversiota olisikin rustannut. Mutta en silti vielä lopettanut leffojen suunnittelu-harrastustani kokonaisuudessaan...

Dracula (1958)

Jossain päin Keski-Eurooppaa vuonna 1885. Vampyyrinmetsästäjä Jonathan Harker saapuu hävittämään pahamaineista verenimijää kreivi Draculaa tämän synkeään linnoitukseen. Harker saa kuitenkin kreivin hampaat kaulaansa, jolloin on kollegansa, veteraaniprofessori Van Helsingin vuoro toimia.

Brittiläinen elokuvayhtiö Hammer Film Productions pomppasi 50-luvun puolivälissä maailmanlaajuiseen suosioon moderneilla, realismiin pyrkivillä versioillaan vanhoista Universal-monstereista, jotka pääsivät nyt kummittelemaan ihmisten keskuuteen oikein kunnon verenlentoleikkien (ja toisinaan jopa seksileikkien) muodossa. Ja vieläpä täysin värillisissä ympäristöissä. Hammerin luottonäyttelijöistä Peter Cushingista ja Christopher Leestä tuli näiden elokuvien myötä myös maailmantähtiä.

Ensimmäisiä yhtiön kauhupläjäyksistä oli tietenkin uusi versiointi Bram Stokerin klassisesta pimeyden prinssistä, Draculasta. Tuloksena olikin minusta varsin vaikuttava, komeissa Technicolor-väreissä kuvattu goottipelottelu. Juoni saattaa toki muuttua loppua kohden vähän itseääntoistavaksi Draculan jatkuvan kaulojenpuhkontaputken myötä ja loppukohdastakin jää aavistuksen eeppisyyttä puuttumaan, mutta niitäkin kompensoi tarinan rautainen pääosakolmikko: Peter Cushing Van Helsinginä, tuleva Batman-butler Michael Gough apurinaan Arthur Holmwoodina sekä tietenkin uskomaton, hyytävä Christopher Lee itse vampyyriherrana!

En ole muuten Dracula-elokuvista nähnyt vielä näiden Hammer-tuotantojen lisäksi muita kuin vain Frank Langellan kehnon näkemyksen vuodelta 1979. Vaikea kyllä uskoa, että näin Leen jälkeen kukaan muu voisi tuon kreivin roolissa pistää paremmaksi, ei edes itse Bela Lugosi. Mutta mistäs sen tietää...

Pisteet: 3/5

Darkman (1990)

Asianajaja Julie Hastings saa käsiinsä kiinteistöfirmansa dokumentteja, jotka viittaavat sen isopomon Louis Strack Jr:n lahjoneen kaavoituskomission jäseniä. Epäillen, että dokumentit sijaitsevat Julien poikaystävän, tiedemies Peyton Westlaken labrassa, mies lähettää gangsterilaumansa noutamaan ne. Paikka poltetaan Peyton mukanaan, mutta hänpä ei kuolekaan vaan menettää vain kasvonsa ja tuntoaistinsa. Kehittämänsä keinoihoa luova laite apunaan Peyton starttaa kostoretkensä...

Sam Raimin Darkman lienee niitä harvoja supersankarielokuvia, jotka eivät perustu mihinkään valmiiseen sarjakuvaan vaan ovat täysin käsikirjoittajien omaa jälkeä. Anyway, tässä on vähän samaa vikaa kuin vuosikymmen myöhemmin ilmestyneessä Daredevil-supersankaroinnissa eli on enimmän aikaa kovin väkinäisen vakavahenkinen ja lohduton arpisieluisen arpinaaman kujanjuoksu, joka on loppujen lopuksi vain väärällä tavalla epämiellyttävää seurattavaa. Lieneekö tämä luonnollisuuden puute syynä myös siihen, miksi päätähti Liam Neeson näyttelee ihan kammottavan jäykästi? Ainakin sinä normaalina tiedemiehenä esiintyessään.

No, loppupuolella on sentään ihan riittävän viihdyttävää ja näyttävästi toteutettua toimintaa tarjolla, mitä nyt tietenkin kätyriukkojen normaaliakin kehnompi ampumataito pistää kovin silmään. Ai niin ja se oli myös aika hupaisa kohta, jossa Darkman on lavastanut yhden Strackin kätyrin petturiksi, joka pakenisi esimiestensä rahat mukanaan Rioon. Kun mies löydetään, hänelle toivotetaan hyvää lentomatkaa, joka kuitenkin on matka kerrostalohuoneistonsa ikkunasta ulos kadulle!

Onneksi Raimi petrasi tästä huomattavasti noin kymmenisen vuotta myöhemmin omilla Spider-Man -filmatisoinneillaan...

Pisteet: 2/5

Omat elokuvani: ClipperMax

Nuoruudessani oli vaihe, jolloin värkkäilin ihan sikana omia elokuvakäsikirjoituksiani. Tai korkeintaan vain juonia kun eivät ne kirjoitukset mitään oikeita käsiksen merkkejä täyttäneet. Lähtiköhän se liikkeelle juuri tästä ClipperMax-nimisestä tarinastani? Muistaakseni. Kyseessä siis sarjamurhaajastoori, jota inspiroi pääasiassa 70-luvun klassinen slasherelokuva ja useaan otteeseen noin 12-vuotiaana netistä porukoilta salaa katsomani Texas Chainsaw Massacre.

Elokuvani kertoi pitsaleikkuria heiluttavasta sarjamurhaajasta nimeltä ClipperMax, jota iäkäs rikospoliisi olisi jahdannut. Tuossa tarinan pääasetelma, jonka ympärillä olevat muut tapahtumat muuttuivat kuitenkin radikaalisti aina kirjoitus toisensa perään. Jossakin versiossa myös nuorisojoukko eksyi Raaseporin linnanraunioille ClipperMaxin tapettavaksi, jossakin taas oltiin missä lie Siuntion syrjäkylillä, mikä huipentui tappeluun junan katolla. En muista juuri sen enempää, sillä nuo vanhimmat versiot katosivat vanhan tietsikkani mukana.

Olin tuohon aikaan vielä hyvin vakuuttunut siitä, että heti kun vain täyttäisin 18 vuotta, tarjoaisin tätä tarinaa Suomen elokuvasäätiölle. Näin ollen suunnittelin myös tarinan hahmoille omia näyttelijöitä. En tiedä tosin yhtään, millä ihmeen perusteilla valitsin ClipperMaxin esittäjäksi Puntti Valtosen tai tämän isäukon OpenerErichin (nimensä tulee pullonavaaja-aseestaan) esittäjäksi Anssi Mänttärin. Ai niin, ClipperMaxilla taisi olla myös alasimen tuottamasta päävammasta psykopaatiksi muuttunut Alex-veli ja paistomittarilla tappava serkku nimeltä ThermoTom. Anyway, sen muistan kylläkin, että aikanaan isona Pirkka-Pekka Petelius-fanina kaavailin häntä esittämään sitä iäkästä rikospoliisia.

Voi tätä kiusallisuuden määrää, kun tätä kaikkea nyt muistelee...

Tässä nyt kuitenkin tarjolla ainoa säilynyt juoni ClipperMax-tarinastani, jonka kirjoitin 1. joulukuuta 2016. Kirjoitin silloin kaikkia Word-kirjoituksiani laiskuuttani pelkillä isoilla kirjaimilla, joten teksti näkyy tässä täysin siinä muodossa. Älkää antako sen häiritä. Varsinkin kun tarinan kiusallisessa lapsellisuudessa täytyy olla enemmän kestämistä.

Nauttikaa. Tai ainakin yrittäkää:

ELOKUVAN ALUSSA OLLAAN LOHJAN LAIDALLA SIJAITSEVASSA OMAKOTITALOSSA. SIELLÄ KAKSI NUORTA VIETTÄVÄT VAPAA-AIKAANSA. TOINEN NUORISTA PALJASTUU HIUKAN RASISTISEKSI. YHTÄKKIÄ TALON LUOKSE AJAA TUNTEMATON PITSALEIKKURIA KÄYTTÄVÄ HENKILÖ, JOKA TAPPAA MOLEMMAT NUORET, SULKEE NUORET AUTON TAKALUUKKUUN JA AJAA POIS.

SEURAAVANA AAMUNA OLLAAN LOHJAN KESKUSTASSA, JOSSA ELLI HOVATTA-NIMINEN NUORI NAINEN MENEE NETIN KAUTTA KYSYTYN TREFFISEURALAISENSA TOMIN KANSSA SYÖMÄÄN ERÄÄSEEN RAVINTOLAAN. RAVINTOLASSA TOMI PALJASTUU HIUKAN TÖYKEÄKSI, SILLÄ EI OSAA SUHTAUTUA KEHITYSVAMMAISEEN TARJOILIJAAN JÄRJELLÄ. TÄMÄN HUOMAA ELLIN LISÄKSI MYÖS TOISESSA PÖYDÄSSÄ ISTUVA TUNTEMATON HENKILÖ, JONKA JATKUVAA SILMÄILYÄ HÄNEEN JA TOMIIN PÄIN HÄN PITÄÄ OUTONA. LOPULTA HENKILÖ TULEE KAKSIKON LUOKSE JA HUIJAA HEIDÄT KERTOMAAN ASUINPAIKOISTAAN. KAKSIKON PALJASTETTUA ASUINPAIKKANSA, HENKILÖ POISTUU RAVINTOLASTA.

SAMAAN AIKAAN KAHDEN VIIMEÖISEN NUOREN TALOLLA, POLIISIT OVAT NAAPUREIDEN PYYNNÖSTÄ TUTKIMASSA TALOSTA LÖYTYVIÄ TODISTEITA SIELLÄ OLLEESTA MELUSTA. PAIKALLA ON MYÖS VANHA RIKOSPOLIISI ZACK FRÄNTI. TALOON ASENNETUSTA PIILOKAMERASTA KÄY ILMI, ETTÄ MURHAAJA KÄYTTI ASEENAAN PITSALEIKKURIA. ZACK PÄÄTTÄÄ VARMUUDEN VUOKSI KIRJATA YLÖS TALOSSA ASUNEEN TOISEN NUOREN RASISTISEN LUONTEEN.

ELLI JA TOMI SAAPUVAT TOMIN KOTIIN. ELLI KERTOO HÄNELLE YKSINHUOLTAJAISÄSTÄÄN JA PIKKUSISKOSTAAN, JOTKA OVAT KUMMALLISESTI KADONNEET NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN. HEITÄ ON YRITETTY ETSIÄ YMPÄRI SUOMEA, MUTTA HEISTÄ EI OLE NÄKYNYT JÄLKEÄKÄÄN. ELLIN MUKAAN HÄNEN ISÄNSÄ OLI HOMOFOBISTI, JOKA EI HYVÄKSYNYT NUOREMMAN TYTTÄRENSÄ LESBOUTTA JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ OLI ROMANEJA KAMMOKSUVA.

MURHATTUJEN NUORTEN TALON LÄHEISYYDELTÄ OLEVILTA IHMISILTÄ POLIISEILLE PALJASTUU MURHAAJAN AUTON REKISTERINUMERO. ZACK ALKAA EPÄILLÄ, ETTÄ ON JOHTOLANKOJEN PERUSTEELLA NÄHNYT KYSEISEN MURHAAJAN ENNENKIN JA VILKAISEE KAULASSAAN OLEVAA HAAVAA, JOKA ON OMMELTU KIINNI.

ELLIN JA TOMIN VIETTÄESSÄ ILTAA TOMIN LUONA, TUNTEMATON AUTO AJAA HEIDÄN TALONSA ETEEN. AUTOSTA NOUSEE PITSALEIKKURIA KÄYTTÄVÄ HENKILÖ, JOKA VIILTÄÄ TOMIN KURKUN TÄLLÄ. ELLI HUOMAA TAPAHTUNEEN JA LÄHTEE PAKOON. MIES KUITENKIN LÄHTEE HÄNEN PERÄÄNSÄ. ELLI PAKENEE LÄHEISEEN METSÄÄN JA ONNISTUU LOPULTA PIILOUTUMAAN MIEHELTÄ. HÄN EI KUITENKAAN TIEDÄ, ETTÄ MISSÄ ON.

SAMAAN AIKAAN ZACK POLIISIEN KANSSA SAAPUU TAKAISIN LOHJALLE JA HUOMAA SATTUMALTA AUTON, JOKA ON TÄSMÄLLEEN SAMANNÄKÖINEN SAMOINE REKISTERINUMEROINEEN KUIN MURHAAJAN AUTO. POLIISIT TUTKIVAT AUTON, JONKA TAKALUUKUSTA LÖYTYY TOMIN RUUMIS. TALOSSA EI OLE KETÄÄN, MUTTA JÄLJET JOHTAVAT LÄHEISELLE METSÄPOLULLE, JOLLE POLIISIT LÄHTEVÄT ETSIMÄÄN MURHAAJAA.

ELLI EI LÖYDÄ METSÄSTÄ POIS, MUTTA PÄÄTYY LOPULTA HYLÄTYLLE VESITORNILLE. HÄN AIKOO LÄHTEÄ, MUTTA HÄNTÄ JAHDANNUT MIES YLLÄTTÄÄ HÄNET JA VETÄÄ HÄNET TORNIN SISÄÄN. MIES AIKOO TAPPAA ELLIN PITSALEIKKURILLAAN, MUTTA KUN POLIISIT SAAPUVAT PAIKALLE, HÄN JOUTUU KÄYTTÄMÄÄN ELLIÄ PANTTIVANKINA SELVITÄKSEEN TILANTEESTA. ZACK EI KUITENKAAN AIO ODOTTAA, VAAN MÄÄRÄÄ POLIISIPÄÄLLIKKÖÄ TOIMITTAMAAN HELIKOPTERIN PAIKALLE, JOTTA SEN KYYDISSÄ OLEVAT POLIISIT PÄÄSISIVÄT YLLÄTTÄMÄÄN MURHAAJAN YLÄKAUTTA. TEHTÄVÄN OTTAVAT KAKSI POLIISIHELIKOPTERIKULJETTAJAA, MATTI JA KULLERVO, JOTKA OTTAVAT HELIKOPTERIN POLIISILAITOKSELLA JA LÄHTEVÄT LENTÄMÄÄN KOHTI VESITORNIA.

HELIKOPTERIA ODOTELLESSA ELLI YRITTÄÄ PAETA TORNISTA, MUTTA MIES SAA HÄNET KIINNI. LOPULTA KOPTERI SAAPUU JA LASKEUTUU TORNIN HUIPULLE. MATTI JA KULLERVO HIIPIVÄT TORNIN ALAKERTAAN JA SAAVAT MIEHEN LUOVUTTAMAAN ELLIN HEILLE. TÄMÄN JÄLKEEN HÄN ILMOITTAVAT RADIOPUHELIMITSE ASIASTA ULKONA OLEVILLE POLIISEILLE, JOTKA RYNTÄÄVÄT SISÄÄN JA PIDÄTTÄVÄT MIEHEN. ELLI LENNÄTETÄÄN MATIN JA KULLERVON HELIKOPTERIKYYDILLÄ POIS. ZACKIN NÄHDESSÄ MIEHEN, JOLLA ON VALTAVA HAMMASRAUTAMEKANISMI SUUSSA JA PÄÄN YMPÄRILLE SIDOTTUNA, HÄN MUISTAA KYSEISEN HENKILÖN VUOSIEN TAKAA. HÄN KERTOO KAIKILLE, ETTÄ HENKILÖN NIMI ON CLIPPERMAX. HÄN OLI AIKOINAAN YRITTÄNYT OMIN PÄIN NAPATA CLIPPERMAXIN, MUTTA TÄMÄ OLI ONNISTUNUT PAKENEMAAN JA VIILTÄMÄÄN TÄMÄN KURKUN AUKI ENNEN SITÄ. HÄNET KUITENKIN EHDITTIIN VIEDÄ SAIRAALAAN JA HAAVA SAATIIN VIIME HETKELLÄ OMMELTUA KIINNI.

HELIKOPTERISSA ELLI IHMETTELEE, ETTÄ MIKSI HE EIVÄT LENNÄ KOHTI LOHJAA. TÄMÄN KUULTUA KULLERVO TAINNUTTAA ELLIN NUKUTUSASEELLA JA HE LENTÄVÄT ERI SUUNTAAN.

CLIPPERMAX AIOTAAN VIEDÄ LOHJALAISEEN MIELISAIRAALAAN. HÄNEN YÖVAHTINA TULEE TOIMIMAAN TANELI-NIMINEN MIES. ZACK EI KUITENKAAN OLE TYYTYVÄINEN SIIHEN, ETTÄ CLIPPERMAX VIEDÄÄN MIELISAIRAALAAN, KOSKA ON JO MONTA VUOTTA HALUNNUT KOSTAA TÄLLE TÄMÄN HÄNELLE AIHEUTTAMIEN VAMMOJEN TAKIA.

ELLI HERÄÄ TUNTEMATTOMASSA KELLARISSA. TUTKIESSAAN KELLARIA, HÄN LÖYTÄÄ SIELTÄ KADOKSISSA OLLEIDEN YKSINHUOLTAJAISÄNSÄ JA PIKKUSISKONSA RUUMIIT. MATTI JA KULLERVO KUULEVAT ÄÄNET KELLARISTA JA PÄÄTTÄVÄT SOITTAA TANELILLE MIELISAIRAALAAN JA PUHUVAT ASIASTA, JOSTA HE OVAT SOPINEET.

PUHELUN PÄÄTYTTYÄ TANELI SULKEE MIELISAIRAALAN VALVONTAKAMERAT JA MENEE PÄÄSTÄMÄÄN CLIPPERMAXIN ULOS HUONEESTAAN. TÄMÄN JÄLKEEN HE LÄHTEVÄT SAIRAALASTA POIS TANELIN AUTOLLA.

ZACKIN KOTONA, ZACK KERTOO YSTÄVÄLLEEN CLIPPERMAXIN MURHANHIMOISUUDEN SYYN. ZACKIN MUKAAN CLIPPERMAX VIHAA IHMISIÄ, JOTKA EIVÄT SUHTAUDU VAMMAISIIN, HOMOSEKSUAALEIHIN JA ERIVÄRISIIN IHMISIIN OIKEUDENMUKAISESTI. TÄMÄN VUOKSI HÄN ON PÄÄTTÄNYT TAPPAA KAIKKI TÄLLAISET IHMISET, JOTTA MAAILMASTA TULISI PAREMPI PAIKKA. KAIKKI TÄLLAISTEN IHMISTEN OLINPAIKAT HÄN ON SAANUT SELVILLE YSTÄVIENSÄ AVULLA, JOTKA OVAT TULLEET HÄNEN PUOLELLEEN TÄMÄN "HYVÄNTEKEVÄISYYDEN" VUOKSI. KESKUSTELUN JÄLKEEN ZACKILLE SOITETAAN POLIISILAITOKSELTA, ETTEI ELLIÄ KULJETTANUT HELIKOPTERI OLE PALANNUT TAKAISIN LAITOKSELLE. ZACK ARVAA HETI, ETTÄ MITÄ ON TAPAHTUNUT JA LÄHTEE.

SILLÄ VÄLIN ELLI PÄÄSEE SALAA LIVAHTAMAAN POIS KELLARISTA JA MYÖS KOKO TALOSTA. HÄN HUOMAA OLEVANSA LOHJAN SYRJÄISELLÄ SEUDULLA. TALON ULKOPUOLELLA HÄN NÄKEE IKKUNASTA MIEHEN, JONKA HÄN NÄKI TOMIN KANSSA PÄIVÄLLÄ RAVINTOLASSA JA EPÄILEE, ETTÄ HÄN ON MENNYT KERTOMAAN CLIPPERMAXILLE HÄNEN JA TOMIN OLINPAIKKANSA. SISÄLLÄ MIEHEN NIMEKSI PALJASTUU KORNELIUS. ELLI JUOKSEE POIS TALON LUOTA, MUTTA PAETESSAAN PIMEÄÄ METSÄTIETÄ PITKIN, VASTAAN TULEE AUTO, JOSTA CLIPPERMAX JA TANELI NOUSEVAT. TANELI TAINNUTTAA ELLIN JA CLIPPERMAX HALUAISI TAPPAA HÄNET, MUTTA TANELI KERTOO CLIPPERMAXIN HÄNEN SUUNNITELMANSA ELLIN SUHTEEN. CLIPPERMAX EI USKO, ETTÄ ASIA TULISI HOITUMAAN, MUTTA SUOSTUU JA HE JATKAVAT KOHTI TALOAAN ELLI MUKANAAN.

SAMAAN AIKAAN ZACK AJAA VALTATIETÄ PITKIN KOHTI CLIPPERMAXIN TALOA, KOSKA AIKOO KOSTAA HÄNELLE HÄNEN MENNEISYYDEN VAMMOISTA.

CLIPPERMAXIN TALOLLA ELLI SIDOTAAN TUOLIIN. CLIPPERMAX KÄSKEE MUITA KERTOMAAN HÄNEN TARKOITUKSENSA. KUN ELLILLE KERROTAAN CLIPPERMAXIN ERILAISUUDENHYVÄKSYMÄTTÖMYYSVIHASTA MUITA IHMISIÄ KOHTAAN, HÄN MUUTTUU HILJAISEKSI JA ALKAA SELVÄSTI MIETTIMÄÄN ASIAA.

VALTATIEN VARRESSA OLEVA POLIISI HAVAITSEE ZACKIN AJAVAN OHI KOVALLA VAUHDILLA JA ILMOITTAA ASIASTA POLIISILAITOKSELLE, JOSTA POLIISIT LÄHTEVÄT SELVITTÄMÄÄN ASIAA ZACKIN SUUNTAAN.

ZACK AJAA METSÄTIELLE, JOKA VIE CLIPPERMAXIN TALOLLE. HÄN PYSÄYTTÄÄ AUTONSA VÄHÄN MATKAN PÄÄHÄN, ETTEI HÄNTÄ HUOMATTAISI. CLIPPERMAX KUITENKIN HUOMAA HÄNET YLÄIKKUNASTA JA KÄSKEE MUIDEN VAPAUTTAA ELLIN PANTTIVANGIKSI. ZACK EI TÄMÄN VUOKSI VOI TEHDÄ MITÄÄN, MUTTA HÄMÄÄ KAIKKIA AMPUMALLA KULLERVON JA KORNELIUKSEN JA ONNISTUU OTTAMAAN ELLIN ITSELLEEN. HÄN AIKOO POISTUA ELLIN KANSSA, MUTTA ELLI ON MIETTINYT PORUKAN PUHEITA TARKOITUKSESTAAN JA TULLUT MYÖNTYVÄISEKSI ASIASTA, JOTEN HÄN TAINNUTTAA ZACKIN. MUUT OVAT KIITOLLISIA HÄNELLE ASIASTA. SAMAAN AIKAAN POLIISIT OVAT TULOSSA VALTATIETÄ PITKIN ETSIMÄÄN ZACKIA.

ZACK HERÄÄ TALON KELLARISTA JA ONNISTUU IHMEEN KAUPALLA PÄÄSEMÄÄN ULOS KELLARISTA. HÄN JOUTUU KUITENKIN TAPPELUUN MATIN, TANELIN JA CLIPPERMAXIN KANSSA. TAPPELUN TOHINOISSA ZACK HEITTÄÄ MATIN IKKUNASTA ULOS, PUUKOTTAA TANELIN KUOLIAAKSI JA PISTÄÄ CLIPPERMAXIN ALAKYNTEEN, JONKA VUOKSI HÄN JOUTUU PAKENEMAAN.
ENNEN PERÄÄNLÄHTÖÄ ELLI ANTAA CLIPPERMAXILLE ETUMATKAA, KOSKA YRITTÄÄ ESTÄÄ ZACKIA LÄHTEMÄSTÄ PERÄÄN, MUTTA ZACK AMPUU ELLIN KOSTOKSI IKÄVÄSTÄ TEOSTAAN JA LÄHTEE CLIPPERMAXIN PERÄÄN.

CLIPPERMAX YRITTÄÄ PAETA ZACKIN AUTOLLA, MUTTA ZACK TARTTUU AUTOSTA KIINNI JA JÄÄ ROIKKUMAAN AUTOSTA KIINNI CLIPPERMAXIN YRITTÄESSÄ AJAA POIS. LOPULTA CLIPPERMAX JARRUTTAA TÄYSILLÄ, JOLLOIN ZACK PUTOAA KYYDISTÄ. TÄMÄN JÄLKEEN CLIPPERMAX YRITTÄÄ AJAA ZACKIN PÄÄLLE, MUTTA EPÄONNISTUU, JOLLOIN ZACK PÄÄSEE AUTON KYYTIIN JA CLIPPERMAXIN KIMPPUUN. TAKAA-AJO PÄÄTTYY RAJUUN KOLARIIN PUUTA PÄIN, JOSTA ZACK SELVIYTYY, MUTTA NÄKEE CLIPPERMAXIN TAJUTTOMANA. HÄN KUITENKIN ON VIELÄ ELOSSA JA ONNISTUU VAHINGOITTAMAAN ZACKIA KUOLETTAVASTI. ZACK KUITENKIN HUOMAA, ETTÄ AUTOSTA ON ONNETTOMUUDEN SEURAUKSENA ALKANUT VALUA BENSAA, JOTEN HÄN HÄMÄÄ JÄLLEEN CLIPPERMAXIA, TYÖNTÄÄ TÄMÄN AUTOON JA HEITTÄÄ TUPAKANSYTYTTIMENSÄ BENSALÄTÄKKÖÖN, JOLLOIN AUTO RÄJÄHTÄÄ CLIPPERMAX MUKANAAN. ZACK NÄKEE CLIPPERMAXIN RUUMIIN PALAVASSA AUTOSSA JA USKOO TÄMÄN KUOLLEEN. TÄMÄN JÄLKEEN HÄN KUOLEE SAAMIINSA VAMMOIHIN. PIAN PAIKALLE SAAPUVAT POLIISIT, JOTKA LÖYTÄVÄT RUUMIIT JA USKOVAT, ETTEI CLIPPERMAXISTA OLE ENÄÄ HAITTAA. ENNEN LOPPUTEKSTEJÄ

...kai jotenkin ClipperMax nousee kyrvähtäneenä mutta täysin hyväkuntoisena autosta ulos ja vannoo kostoa? En näemmä jaksanut tuolloin ihan loppuun asti kirjoittaa.

Le Mans (1971)

Amerikkalainen kilpakuski Michael Delaney osallistuu vuoden 1970 Le Mansin 24 tunnin ajoihin. Vastassa on muun muassa tasaväkisin kilpakumppaninsa, saksalainen Erich Stahler sekä viime vuoden kisassa traagisesti kuolleen vastaparinsa leskinainen.

Olen pitänyt itseäni ihan pienestä pitäen automiehenä. En ehkä ihan täysvaltaisena, koska autojen tekniset aspektit eivät kiinnosta juuri yhtään, mutta ulkonäkö ja äänimaailma sitten sitäkin enemmän. Monesti tuntuu, että olen koko maailman harvoja ikäryhmäni edustajia, joita autot vetävät puoleensa, kun esim. jokainen seuraamani tubettajaihminen tekee hyvinkin selväksi, ettei heillä ole autoista minkäänlaista tietoa. No kuitenkin, en tiedä, laukaisivatko juuri nämä seuraavat viihdepläjäykset autofriikkeyteni pienenä vai vahvistivatko ne sitä vain ennestään, mutta silloin kummiskin kuumaa kamaa olivat näin ollen esim. autopelisarja Gran Turismo, BBC:n humoristinen kaaraohjelma Top Gear sekä monensorttiset autourheiluelokuvat, joista nyt nostetaan esille vuoden 1971 tekele nimeltä Le Mans.

Le Mans kertoo puolidokumentaarisen kuvauksen vuoden 1970 Le Mansin 24 tunnin ajoista. Projektin käynnistäjänä toimi elokuvassa sen päähenkilöä Michael Delaneyta esittävä jenkkinäyttelijä Steve McQueen, joka oli tosielämässäkin ihan kovan luokan autokilpailuja vedellyt. Elokuvan kilpamateriaali taltioitiin pääosin jo vuoden 1970 oikeista Le Mansin ajoista. Tuotantoyhtiön kielloista johtuen McQueen itse ei saanut tuossa kisassa ajaa vaikka olisi halunnut. Yhden elokuvassa nähtävistä onnettomuuksista ajoi kilpakuski David Piper, joka sen seurauksena menetti osan toisesta jalastaan. Tämä kaikinpuolin poikkeuksellinen ja kunnianhimoinen projekti ei kuitenkaan muodostunut ilmestyessään mitenkään kummoiseksi kassamenestykseksi eikä Le Mans vielä tänäkään päivänä erityistä suosiota tai ylipäätään edes huomiota tunnu saavan. Voin kyllä tavallaan ymmärtää miksi.

Elokuvastahan tuntuu hieman uupuvan se minkä tahansa elokuvan keskeinen tukijalka eli varsinainen juoni. Se vaikuttaa enemmänkin ajankuvalta ollessaan hankala sekoitus dokumentaarista kilpa-ajojen esittelyä sekä satunnaisia fiktiivisiä draamapohjaisia tuokioita. Heikkoa mainetta selittää varmasti myös se mainittu kaltaisteni nuorten autoihmisten puute tänä päivänä, minkä vuoksi tälle ei haluta edes pientä mahdollisuutta nykyäänkään antaa. Le Mans ei siis tosiaan ole elokuvan jokaisen makuun. En ole varma, onko kyseessä lähinnä vain suuri annos autofanitustani ja nostalgiaa tätä elokuvaa kohtaan, mutta itse näen Le Mansin erikoisen yleisilmeen pääosin hyvin kiinnostavana ja koukuttavana asiana. Ehkä tämä pitää vain katsoa sellaisena 2001: Avaruusseikkailu-tyylisenä elämysfilminä, jossa tekninen mestarillisuus on kenties jopa tarinaa isompi anti katsojalle. Nyttemmin katsottuna ja tietäväisempänä voi myös arvostaa Le Mansin upean autenttista tapaa kuvata kilpailukohtauksia. Ei mitään CGI-autoja Drivenin malliin vaan oikeita aikansa Ferrareita ja Porscheja oikealla Circuit de la Sarthella! Mainittujen autojen ääntelytkin ovat tässä niin miellyttäviä, että niitä voisi kuunnella ikuisuuksia.

Kuvauksellinen hienous näkyy kuitenkin ehkä jopa kilpakohtauksia hienommin elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa, joissa Delaney ajelee Porsche 911:llään pitkin hiljaisia ranskalaisteitä aamutuimaan. Michel Legrandin rauhaisa taustamusiikki tuo myös oman osansa alkupuolen vaikuttavaan vähäeleisyyteen.

Keskeinen osa Le Mansin viihdyttävyyttä (ja vähäeleisyyttä) tulee myös sen päätähdestä eli itse Steve McQueenista, jonka voin helposti asettaa sinne suosikkinäyttelijöitteni kärkipäähän. Ei ole mies turhaan ansainnut "King of Coolin" titteliä, sillä sitä hän on oikein viimeisen päälle. John Belushin ohella niitä tähtiä, jotka poistuivat keskuudestamme aivan liian aikaisin. Sivuosanäyttelijät jäävät pätevistä suorituksistaan huolimatta melko lailla seinäkoristeiksi McQueenin rinnalla, vaikka naispääosaa vetävä Elga Andersen erittäin kaunis onkin. Tykkäänkin myös siitä, miten hänen ja McQueenin välille ei pyritty rakentamaan mitään kokonaisen sivujuonen mittaista rakkaussuhdetta vaan se jätetään vain pariin hienovaraiseen vihjaukseen. Mukavaa kliseiden välttelyä.

Laajamittaisesta puolustuspuheestani huolimatta Le Mans ei kuitenkaan ole ihan täydellinen elokuva. Parjattu ylidokumentaarisuus korostuu minulle ärsyttävimmin kohtauksessa, jossa ajojen kuuluttaja esittelee monipäiselle yleisölle sen historiaa. Puhetta olisi hyvin voitu karsia, sillä hetkeksi aikaa se tuppaa hieman irtaannuttamaan meiningistä. Ja jos sitä pakollista draamaa virkistävästi karsittiin McQueenilta ja Andersenilta niin sitten sitä tuupattiin parin kohtauksen ajaksi Delaneyn tallitoverille Johann Ritterille ja vaimolleen. Nämä tuntuvat kokonaisuuden kannalta melko pitkäpiimäisiltä ja tarpeettomilta seurattavilta.

Kaiken kaikkiaan Le Mans on kaikessa ainutlaatuisessa tyylissään hyvin mieleenpainuva kokemus tälle katsojalle. Nostalginen, vähäeleinen sekä hienosti näytelty, kuvattu ja äänitetty.

Pisteet: 4/5

Air Force One (1997)

Venäläinen terroristijoukkio ottaa Yhdysvaltain presidentin virkakoneen matkustajineen kesken lentonsa hallintaansa. Valkoiselle talolle ilmoitetaan, että mikäli jenkkeihin vangittua Äiti-Venäjän diktaattorimaista ex-hallitsijaa ei vapauteta, koneessa tapahtuu hirveitä. Onneksi kuitenkin itse presidentti pääsee piiloutumaan hyökkääjiltä jumbojetin uumeniin ja entisenä huippuluokan sotaveteraanina aloittaa oman uhmakkaan pelastusmissionsa.

Lähinnä Die Hardista lainattujen lähtökohtiensa vuoksi hyvin tuttua ja turvallista, mutta silti aivan kelvollista toimintaa tarjoava ilmataistelu menestyneeltä saksalaisohjaajalta Wolfgang Petersenilta (Sukellusvene U-96, Päättymätön tarina...). Jo juonikuvauksen perusteella pelättävä hurmahenkimeininki korostuu sekin ärsyttävimmin vasta huippukohdan käynnistyessä eikä Harrison Fordistakaan juuri uuvu sitä perinteistä karismaansa.

Pisteet: 2/5

Batman - Parhaat tarinat (2012)

Olen tässä vähän aikaa sitten tullut tajunneeksi, miten jättimäinen aukko meikäläisellä onkaan sarjakuvatietämyksessä. Lucky Luket, Asterixit, Tex Willerit, Korkkarit, Tintit ja ne sadat supersankaritarinat, kaikki pahasti hämärän peitossa! Tiedä sitten, oliko kaikki nuorempana koukuttavaksi osoittautunut netti- ja elokuvaviihde aivopessyt minut niin pahasti, etten viitsinyt antaa edes pientä mahdollisuutta esim. setäni tilaamille Aku Ankka -lehdille. Mutta miksipä ei nyt korjata tuota virhettä ja oteta yksi jos toinenkin minulle tuntemattomaksi jäänyt klassinen sarjakuva vihdoinkin käsittelyyn? Lähtöpisteenä toimikoon kaikista supersankarihahmoista se mielestäni edelleenkin paras: Batman.

Kirjastosta lainaamaani Batman - Parhaat tarinat -kirjaan on koottu tekijöiden mielestä 12 parasta Batman-sarjakuvaa vuosikymmenten takaa, aina 50-luvulta jopa uuden vuosituhannen alun päiviin asti. Tarinoissa siispä vaihtelee tiuhaan tahtiin paitsi niiden kirjoittajat ja kuvittajat, yleistunnelmat ja keskeiset hahmot, myös niiden viihdearvo. Vaikkakin niitä kaikkia kyllä yhdistää yksi heikkous: hankala tapa sekoittaa yhteen nuorille lukijoille sopivaa kerrontatyyliä ja aikuismaisempia teemoja (kirjan viimeisessä tarinassa vilahtaa jopa uusnatseja!).

Kirjan tarinoista suosikkini lienee vuoden 1973 Denny O'Neilin kirjoittama numero 251, Jokerin viisikantainen kosto, jossa tuo Batmanin arkkivihollinen tulee Gothamiin kiusaamaan lepakkojäbää listimällä selkänsä kääntäneitä ex-apureitaan tämän silmien edessä. Siinä missä sitä edeltäneet Bill Fingerin sarjakuvat olivat vähän liian suoraviivaista mätkintämeininkiä, sisältää Jokerin stoori enemmän sitä elävöittäviä juonikoukkuja ja -käänteitä. Joskin siinä on kaksi ilkeästi silmille hyppivää mokaa: 1) Batmanin kaltainen salapoliisimestari menee kovin epäuskottavasti yhden pikkunilkin halpaan, ja 2) lepakkoäijä ei loppujen lopuksi edes varsinaisesti vaikuta Jokerin kiinnisaamiseen vaan öljystä liukas rantahiekka hoitaa sen.

Tykkäsin myös nro:sta 457, jossa Batman avautui vanhempiensa kuoleman aiheuttaneista nuoruusongelmistaan ex-äitihahmolleen, tohtori Leslie Thompkinsille. Mukavan henkilö- ja draamapainotteinen tarina kaiken muun yksioikoisen rikosratkonnan välillä.

Ei siinä, etteikö näitä sarjiksia olisi ollut kaiken kaikkiaan hauska lukea, mutta taisin viivytellä niiden lukemista liian pitkään. Toisin sanoen ne olisivat varmaan viihdyttäneet paremmin pienempänä. Ainakaan tämän kirjan tarinat eivät antaneet mitään uutta verrattuna vaikkapa aiheesta tehtyihin lukuisiin elokuvaversioihin. Kenties kovasti kehutut Frank Millerin synkeät sarjakuvat Batmanista saavat toisiin aatoksiin...

Muistoja James Bondin autokokoelma -lehdistä

Vaikka tätä blogia olenkin mainostanut lähinnä elokuva- sarja-, ja videopeliaiheisena, pistän tänne kuitenkin aina tasaisin väliajoin muutamia kirjallisuuteenkin liittyviä julkaisuja. Tässä nyt ensimmäinen.

Olennainen osa lapsuuteni aikaista James Bond-fanitusta olivat Bondin autokokoelma -lehdet, joiden mukana tuli aina pienoismalleja sarjasta tutuista ajokeista. Ei ainoastaan niitä tunnetuimpia kuten heittoistuimilla varustettua Aston Martin DB5:ta (niitä kokonaista kolme kappaletta!) ja sukeltavaa Lotus Espritia vaan myös joitain pahiksen butlerin parin minuutin ajan kuvissa vilahtavien Hispano-Suizien kaltaisia täystuntemattomuuksia (varsin erikoinen mutta ei tietenkään huono päätös). Kaikki 60 lehteä kaaroineen kaikkineen ostettiin vanhempien kera parin vuoden aikana lähiseudun vanhasta, nyttemmin puretusta S-Marketista ja ne ovat minulla edelleenkin tallella.

Silloin vaahtosammuttimen kokoisena ei itse lehtien sisältö tietenkään kiinnostanut piirun vertaa vaan heti piti päästä leikkimään uudella autolla. Niillä ei tietenkään periaatteessa olisi saanut leikkiä mutta arvatkaas kiinnostiko se kaltaistani pikkuautofriikkiä. Leikkien yhteydessä yksi jos toinenkin auto sai ajan mittaan varsin ikävääkin kohtelua. Siinä määrin, että ajan saatossa esim. niistä kolmesta DB5:sta meni kaksi kappaletta roskiin kun pyörät vaan irtoili! Sekin ärsytti aina kun joidenkin autojen etupyörät oli asennettu alun perin sivusuuntaan niin ettei niitä voinut kummemmin liikutella. Mitä pidemmälle keräily eteni, sitä enemmän alkoi loppujen lopuksi kiinnostaa uusissa julkaisuissa vain sen lehden viimeinen sivu, jossa kerrottiin mikä auto olisi seuraavana vuorossa.

Toisinaan uusia julkaisuja sai odottaa niin kauan, että tilanne kävi kaltaiselleni kärsimättömälle suorastaan tuskaiseksi. Nukahtaminenkin oli joskus vaikeaa sen takia! Kun sitten kerran joku lehti vihdoinkin tuli kaupassa vastaan, olin niin riemuissani, että jopa juoksin sitä maksamatta kassan läpi näyttämään sitä äidille.

Mutta mitenkäs itse lehdet, joita nyttemmin olen alkanut enemmän lueskella. Ne pitävät sisällään siis mukana tulleen kulkupelin esittelyä, aiheena olevasta elokuvasta tuttujen stunt-kohtausten toteutustietoja ja lopussa aina pientä triviaa kustakin elokuvasta. Lehtien toisella puolella saa myös aina ihastella virtaviivaisia mallinnoksia elokuvien upeista aikalaisjulisteista. Mainion viihdyttävää luettavaa siis!

Ajatuksia Sesame Streetista

En katsonut Sesame Streetia lapsena. Tiedättehän, sitä Emmy-palkittua televisio-ohjelmaa, jossa edesmenneen nukketaiteilija Jim Hensonin Muppet-hahmot opettavat pikkulapsille kaikenlaista käytännöllistä, kuten laskemista ja lukemista, laulujen ryydittäminä. Ja kun en omaa minkäänlaista nostalgiaa tuollaista ohjelmaa kohtaan niin miksi se sitten näin 20-vuotiaana enää oikeasti kiinnostaisi?

Siltikin, vähän samalla tapaa kuin Teletapeista, Sesame Streetista voi nuorelle ikäryhmälle suuntautumisestaan huolimatta kuitenkin tiedostaa huiman määrän nykyajan vastaavanlaisista ohjelmista puuttuvaa sielukkuutta ja sen symppiksistä nukkehahmoista ei aikuinenkaan katsoja vaan voi olla jollakin tapaa tykkäämättä. Mitä heitä nyt on, misantrooppi roskisprinssi Oscar the Grouch, syömisaddikti Cookie Monster, täysin heterot kämppikset Bert ja Ernie etc. Hahmot tuntuvat yksinkertaisuudestaan huolimatta - tai kenties juuri siksi - niin moniulotteisilta, että he voisivat sopia vallan hyvin jonkin vanhemmille tarkoitetun ohjelman tai elokuvan päähahmoiksi. Esimerkiksi joku James Bond-henkinen agenttiseikkailu Sesame Street-jengillä kuulostaa todella hotilta.

Itse Sesame Streetissä on ihan vakavasti puhuttuna hauskinta bongailla lukuisia vanhoja ja uudempia julkkiksia osallistumassa Muppetien opetustuokioihin.

Kansakunnan synty (1915)

Yhdysvaltain sisällissodan ja sen jälkeisen Etelävaltioiden uudelleenrakennuksen merkittävät vaiheet pohjoispuolella asuvan Stonemanin suvun ja etelän Cameronin suvun näkökulmista katsottuna.

Oijoi, nytpä vasta kiehtova elokuva puheenaiheena. Ei mikään Alvin ja pikkuoravat.

D.W. Griffithin historiallinen mykkäelokuvaeepos Kansakunnan synty oli ilmestymisvuonnaan 1915 merkittävä pläjäys monella tapaa. Elokuva sisälsi ensimmäisenä maailmassa monia sittemmin yleiseen käyttöön nousseita elokuvallisia tyylikeinoja, kuten kohtaussiirtymiä, uudenlaisia kuvakokoja, aitoja maisemia ulkokuvauksissa ja koristeltuja välitekstejä. Mainitut elementit eivät tosin tule välttämättä ensimmäisenä yleisön mieleen, koska ikävä kyllä yhdestä maailman ensimmäisimmistä elokuvista muodostui saman tien myös se kenties pahamaineisin ikinä. Se kertookin varmasti kaiken, kuinka elokuva näyttäytyi kiusallisen vanhentuneena tekeleenä jo vuonna 1915(!), siinä missä monet muut vanhat elokuvat ovat vasta aikojen saatossa muuttuneet sellaisiksi. Mutta mikä sai Kansakunnan synnyn vaikuttamaan niin kulahtaneelta? No tässäpä vihje: blackfacella meikatut valkoiset heebot näyttelevät elokuvassa jenkkien sisällissodan aikaisia mustia orjia, jotka tasa-arvoiset oikeudet saatuaan eivät muuta tee kuin öykkäröivät ja yrittävät raiskata valkoisia naisia, kunnes "sankarillinen" Ku Klux Klan tulee ja pelastaa päivän!

Monien vanhojen elokuvien mahdollisesti loukkaavasta sisällöstä voi nykypäivänä olla montaa mieltä. Jotkut voivat pitää tiettyjä elokuvia aivan tarkoituksellisen ilkeämielisinä, toiset taas arveluttavista lähestymistavoistaan huolimatta pohjimmiltaan hyvää tarkoittavina (itse nostaisin jälkimmäisessä tapauksessa esimerkiksi Disney-elokuvan Song of the South). Kansakunnan synnyn rasistisuudesta voi kuitenkaan tuskin kukaan järkevä ihminen olla eri mieltä. On aika mahdoton kuvitella tekijöiden tarkoittaneen tarinassa äsken mainitun kuvauksen perusteella mitään muuta kuin vain näyttää jättimäistä keskaria erivärisille ihmisille. Vaikea myös uskoa, että ohjaaja Griffithille olisi yleisön pöyristyneet reaktiot tulleet kuulemma yllätyksenä. Vaikka sitten vuotta myöhemmin mies tekikin rasismia vastustavan eepoksen Suvaitsemattomuus niin kyllä taisi vain tekaista tuon vastauksensa perseensä suojelemiseksi.

Ymmärrän ettei elokuvan umpirasistisen asenteen ja sanoman (ja näin ollen myös historiallisen valheellisuuden) katsominen sormien läpi ole helppoa, mutta jos siihen pystyy, voi Kansakunnan synty parhaimmillaan näyttäytyä vallan kiehtovana ajankuvana vuosilta, jolloin tällaista sisältöä saattoi vielä tuoda valkokankaille. Sellaisena se ainakin itselleni osittain näyttäytyi loppujen lopuksi. Toisinaan elokuvassa nousi jopa henkilökohtaisesti häiritsevämpään valoon sen lievä ylipituus ja niin historiallisten kuin hahmokeskeisten tapahtumien seuraamisen ajoittainen hankaluus. Pisteitä kuitenkin myös elokuvan aikaansa nähden erinomaisen laadukkaista teknisistä aspekteista, etenkin keski- ja loppupuolen massiiviset sotakohtaukset oli näyttävän näköisiä.

Kansakunnan synty on sekavahko ja monelta osin jopa surkeasti vanhentunut, mutta lähinnä juuri sen ansiosta myös äärimmäisen mielenkiintoinen palanen yli satavuotista maailmamme elokuvahistoriaa. Ja olisi myös varsin jyrkkää jättää teoksen suuri elokuvataiteellinen vaikutusvalta täysin huomioimatta.

Pisteet: 3/5

Ensireaktioni elokuvasta The Others (2001)

Toisen maailmansodan ajat Kanaalisaarilla. Grace Stewart asuttaa syrjäistä maalaistaloa kahden valoa kammoksuvan lapsensa Annen ja Nicholasin kanssa. Uuden palvelusväen saapumisen myötä talossa alkaa tapahtumaan kaikenlaisia kummitteluun viittaavia eriskummallisia asioita, esim. huonekalut liikuskelevat itsekseen ja Anne väittää olevansa yhteydessä aaveisiin.

Espanjalaisvoimin toteutettu mutta kuitenkin englanninkielinen kummituskauhu The Others ei ainakaan näin ensisilmäyksellä ollut mikään ihmeellisin kokemus. Veikkaan että vaisu näyttelijätyö ja muutenkin kovin melankolinen yleistunnelma olivat tarinassa aivan tarkoituksellisia mutta pahimmillaan ne tuntuivat vain pahasti puuduttavilta ratkaisuilta. Ei siinä että Nicole Kidman olisi ikinä ollut muutenkaan suosikkinäyttelijöitäni. Odotan kuitenkin kohtuutoiveikkain mielin uutta, mahdollisesti vaikuttavampaa katselukertaa joskus myöhemmin. Siitä kiitos kuuluu ihan lopputwistille, mikä jääköön paljastamattomaksi. Ilman sitä The Others olisi varmasti ollut yksi nähdyimmistä psykologisista kauhufilmeistä miesmuistiin.

60-luvun Jaappanimuumit

Tove Janssonin luomat rakastetut satuhahmot Muumit nousivat etenkin Japanissa aikanaan huippusuosioon, missä ne paistattelevat oikeastaan edelleen. Tämä toimi varmasti edellytyksenä sille, että maassa 90-luvun alussa valmistettu animaatiosarja Muumilaakson tarinoita valloitti niin monet sydämet ympäri maailman, mukaan lukien minun. Mutta oli aika, jolloin japanilaiset eivät vielä välttämättä ihan ymmärtäneet mainittua lähdemateriaalia, mistä saatiin hyvä esimerkki 60-70-lukujen vaihteessa, Mūmin-nimisen animesarjan muodossa.

Tässä lievästi sanoen omituisessa sarjassa väkivaltaa, syrjintää ja modernin maailman teknologiaa kaihtavat muumilaaksolaiset ovat vaihtuneet juopotteleviin, autoilla päristeleviin ja joka ainoassa jaksossa fyysistä/psyykkistä pahantekoa toisia kohtaan harjoittaviin umpimulkkuihin. Utelias ja empaattinen Muumipeikko on nyt pelkkä kiukutteleva ongelmalapsi, Pikku Myy tappaa(!) Muumilaakson piinaajaolion seipäällä, Muumipappa läpsii poikaansa pyllylle... Alla oleva video kertoo ohjelmasta oikeastaan kaiken.

Ei liene ihmettelemistä siinä, ettei Jansson tästä tykännyt.

Mūmin muistuttaa lähinnä jotain Robot Chicken-tyylistä härskiä parodiaa Muumeista. Sellaisena katsottuna tästä voi ehkä saada jonkinsorttista viihdearvoa irti. Mutta vain ehkä, sillä epäsympaattisessa piirrosjäljessäkin on kestämistä, puhumattakaan minua henkilökohtaisesti aina ärsyttäneestä japanilaisesta dubbaustyylistä, jossa etenkin lapsihahmojen tapauksessa täytyy vuorosanat kiljua ihan kurkun pohjasta.

Kaikesta huolimatta mieluummin silti tämä kuin vaikkapa venäläisten suorittama muumien raiskaus 80-luvulla. Vähältä piti, ettei ihan laatta lentänyt, kun näin sen hahmojen ulkomuodot. Siis katsokaa!

🤮

Ensireaktioni elokuvasta Truman Show (1998)

HUOM! Mahdollisia spoilereita edessä!

En ole ikinä suuremmin välittänyt kanadalaiskoomikko Jim Carreysta ylienergisine kuminaamailuineen, vaikka ymmärrän toki suosionsa. Ehkä olen liikaa viettänyt aikaa Leslie Nielsenin kasarikomedioiden parissa, joissa homman hauskuus irtoaa älyttömissä tilanteissa käytetystä vakavasta esiintymistavasta enkä ole siksi tällaiseen tyyliin niin paljoa tottunut. Ace Ventura, The Mask, Dumb & Dumber...kaikki huippumenestyneitä komedioita herra Carreylta, mutta ei niille vaan lämmennyt. Arvelin siis, että sama kohtalo koituisi myös tälle miehen uran kenties rakastetuimmalle teokselle, mustalle satiirille Truman Show (1998). Mutta kuinka väärässä olinkaan...

Truman Show kertoo Carreyn näyttelemästä tavisjannusta Truman Burbank, joka elää iloista elämää aina aurinkoisella Seahavenin saarella aina hymysuisen vaimonsa ja hyvien ystävien seurassa. Trumanin täysin tietämättä hänen koko elämänsä ihan kohtuiästä lähtien on kuitenkin ollut pelkkää tosi-tv-ohjelmaa. Hänen maailmansa on vain yksi kokonaisen jenkkiosavaltion kokoinen tv-studio, jossa palkatut statistiesiintyjät ohjailevat hänen elämäänsä kaavamaisesti päivästä toiseen. Trumanin laiffinkulkua pyöritetään studion ulkopuolisille oikean maailman miljoonille asukeille 24 tuntia vuorokaudessa. Mutta voisiko Truman jonakin päivänä saada vihiä tästä kaikesta?

Helposti paras näkemistäni Jim Carrey-elokuvista. Vaikea uskoa, että paremmaksi voisi pistääkään, sillä Truman Show oli myös oikeasti mainio elokuva! Sisältörikas, jännittävä sekä monenlaisia tunteita ja ajatuksia herättävä draamakomedia. Carreyn tämänkertainen rooli ei luojan kiitos kohoa mihinkään "aceventuramaisiin" sfääreihin, mutta niiden ajoittaisten ylilyöntienkin voisi sanoa jopa toimivan, ne kun korostivat paljastavien ja jännittävien kohtausten luomaa vaikutusta ainakin tässä katsojassa entisestään. Uskon, että juonenkulun etukäteen tietäen tulen toisella katselukerralla saamaan tästä vielä enemmän irti kuin nyt. Virallinen arvostelu jääköön siis vasta sinne...

Wolfenstein 3D (1992)

40-luvun Natsi-Saksa vaihtoehtotodellisuudessa. Jenkkikommando William "B.J." Blazkowicz tunkeutuu maahan estääkseen Saksan suunnitelmat luoda kammottava mutanttizombiarmeija sodan voittoa varten.

Kun kysytään ensimmäisen persoonan ammuntapelien uranuurtajaa, monille tulee ensimmäisinä mieleen joko Raren GoldenEye tai id Softwaren Doom. Kuitenkin ennen noita tapauksia ilmestyi vuonna 1992 viimemainitulta pelitalolta se todellinen fps-pelien esi-isä, Wolfenstein 3D. Vielä tänäkin päivänä moni moderni Call of Duty ja Half-Life on paljolti velkaa tälle vaikutusvaltaiselle räiskyttelylle. Peli jaksottuu kuuteen episodiin, joissa kussakin on yhdeksän tasoa. Yhdeksännessä odottaa aina mammuttimainen pomovastus, milloin veitsiä viskova natsiprofessori, milloin robottipukuinen Führer. Nyt tarkasteltuna Wolfenstein 3D ei nykyräiskintöihin verrattuna tarjoa välttämättä paljoa. Tehtävätavoitteita on loppujen lopuksi vain kolme kappaletta: lahtaa natseja, etsi avaimia oviin ja mahdollisuuksien mukaan vohki arvotavaroita. Kyykkääminen ja hyppääminen ei onnistu ja käytössä oleviin aseisiinkin lukeutuu vain yksi tavallinen puukko, yksi tavallinen pistooli, yksi tavallinen konekivääri ja yksi tavallinen ketjuase.

Mutta juuri tuon äärisimppeliyden ansiosta Wolfenstein 3D on kestänyt aikaa varsin hyvin. Ilmiselvän ikääntynyt grafiikka ei peitä alleen helposti addiktoivaa gameplayta. Jokaisessa tasossa on seinien takana piilossa lukuisia aarteidentäyteisiä salakäytäviä ja joskus jopa salaisia uusia tasoja, joiden etsiskelystä voi saada rutkasti uudelleenpeluuarvoa. Siis niinä päivinä saa, jolloin jaksaa joka ikistä samannäköistä seinää lähteä klikkailemaan.

Mainittu yksinkertaisuus ei kuitenkaan ulotu pelin tasosuunnitteluun, joka voi pahimmillaan olla pahasti päätä sekoittavaa. Umpikujaan johtavia käytäviä ja tyhjänpäiväisiä extrahuoneita piisaa enemmän kuin laki sallii. Tason loppupään (hissin) löytäminen saattaa toisinaan ärsyttää mutta vastaavasti todella ilahduttaa sen vihdoin löytyessä. Tällainen laajempi ympäristö tuo myös pelimaailmaan aivan uutta eloa, mikä puuttuu monista nykypäivän putkimaisista ammuskeluista.

Wolfenstein 3D on kaikessa yksinkertaisuudessaan erinomaisen koukuttava klassikko, joskin tältä pohjalta on muutamatkin tulevat fps-pelit pistäneet vielä paremmaksi, kuten tuo alussa mainittu GoldenEye. Tänään peli lienee helpointa saada käyttöönsä netin pelijakelualusta Steamista, mistä sen itsekin hankin (mukana tulee myös pelin samanarvoinen jatko-osa Spear of Destiny). Varmaan se on myös suositeltavinta, sillä hahmon ohjailu pelkän hiiren kautta tuntuu äärettömän sulavalta.

Pisteet: 3/5

Lara Croft: Tomb Raider (2001)

Seikkailija-arkeologi Lara Croft lähtee metsästämään salaperäisiä muinaisia artefakteja ennen kuin salaseura Illuminatin pahat pojat saavat ne omiin tarkoitusperiinsä.

En tuon enempää nyt äkkiseltään muista. Enkä kyllä jaksa yrittääkään muistaa.

PlayStationin hittivideopelien listalle lävähti aikanaan seikkailupeli Tomb Raider, jossa brittiarkeologi Lara Croft reissasi ympäri maapalloa paljastamassa muinaisia huippuvaarallisia aarremestoja taattuun Indiana Jones-tyyliin ja maailmanmenestyksen myötä jatko-osia pukkasi luonnollisesti. Itse olen kyseisestä sarjasta pelannut vain kolmatta osaa, joka ei jäykkiskontrolliensa ja muutenkin hermoja raastavan vaikeustasonsa takia ollut välttämättä mikään ilahduttavin mahdollinen pelikokemus. Näin ollen odotukseni olivat lähestulkoon olemattomat tätä sarjan ensimmäistä elokuvaversiota kohtaan, jolle ei nyt muutenkaan oltu katsojien ja kriitikoiden keskuudessa sen kummemmin aplodeja annettu.

Ja tyypillisen turhauttavaksi videopelielokuvaksi tämä osoittautuikin. Lara Croft: Tomb Raider on vain nähdynoloinen ja ärsyttävän omahyväisesti näytelty rymistely, josta se varsinainen hautaraidausmeininkikin jää luvattoman vähälle. Angelina Jolie täyttää kyllä ulkonäöksellisesti kaikki Laran tunnusmerkit, mutta siihen se hänen osaltaan jääkin. Loppujen lopuksi vain Laran vastaparin esittäjän Daniel Craigin karisman kykenee tunnistamaan tämän soossin seasta.

Triviatietona vielä, että Croftin kuollutta isäukkoa näyttelee tässä Jolien oma, Jon Voight.

Pisteet: 1/5

Ruohonjuuritasolla (2006-2012)

Ranskalaisen luonnonpuiston syövereissä vipeltää jos jonkinmoista öttiäistä: on kärpäsille vittuilevaa leppäkerttua, nälkäistä perhosentoukkaa, hävittäjäampiaista, huono-onnista hämähäkkiä, ilkikurista heinäsirkkaa ynnä muuta.

Ranskalaislähtöinen animaatiosarja Ruohonjuuritasolla kuuluu niihin lapsena digattuihin ohjelmiin, joiden tapauksessa aika ei ole juuri kullannut muistoja, korkeintaan pronssannut. Onhan nämä viisiminuuttiset tarinat edelleen sinänsä ihan sympaattisia kokemuksia hauskasti visualisoituine ötökkähahmoineen, mutta pääasiassa kovin tapahtumaköyhiä.

Mutta voi kun tosielämän hyönteiset näyttäisivät näin inhimillisiltä niin en välttämättä pelkäisi niitä niin pirusti...

Pisteet: 2/5

Hannu ja Kerttu: Noitajahti (2013)

Mitä tapahtuikaan Hannulle ja Kertulle sen jälkeen kun olivat lapsina täpärästi selviytyneet piparkakkutaloa asuttavan lapsiensyöjänoidan kynsistä? No ryhtyivät tietenkin aikuisiällä kaikkia lähiseutua terrorisoivia noitia verisesti lahtaaviksi toimintasankareiksi!

Kuten juonikuvauksesta voikin jo päätellä, hyvin älyvapaata actionmäiskettä olisi pääasiallisesti luvassa tässä Grimmin veljesten klassiseen sisaruspariin pohjautuvassa fantasiatoiminnassa. Kuitenkin niin tietoisen älyvapaata mäiskettä, ettei tästä vaan voi olla nauttimatta. Näkyy selvästi, ettei tekijöillä ole ollut tässä mitään sen kunnianhimoisempia tavoitteita kuin vain esitellä katsojille sellainen hyvin suoraviivainen noidantappovideo toinen toistaan repäisevämmin (niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisesti) veritehostein ja siinä he totta vie onnistuivat! Elokuva ei tosiaan laahaa missään kohtauksissa tai sivujuonikuvioissa - kuten tämän genren tapauksessa aina pakollisessa romanssihutussa - liikaa vaan pian ruudulle pusketaan taas uutta luistaan erotettavaa luutamuijaa. Erityisen hauska idea oli myös tehdä Hannun ja Kertun tappovälineistä antiikkiversioita modernin maailman aseista aina pienemmistä pistooleista helvetillisiin konekiväärihärpäkkeisiin.

Sen voi toki asettaa myös heikkoudeksi, ettei elokuva ole juuri mainittuja asioita enempää. Huumoria etenkin olisi voitu saada muustakin irti kuin vain moninaisista tavoista pilkkoa noidat ja örkit palasiksi, vaikka olihan siellä nyt muutama kohtuullinen kirosanoilla varustettu one-linerkin. Tarina ei myöskään anna näyttelijöille ja hahmoille kummoisesti hengitystilaa, vaikka Jeremy Renner ja Gemma Arterton sisarussankareita ihan kelvollisesti esittävätkin. Ja koska Famke Janssenin loppuvastusnoita paljastuu osalliseksi Hannun ja Kertun traagiseen lapsuuteen, jää tämä sikäli pahasti kehittelemättömäksi ja ruutuajaltaan rajalliseksi tapaukseksi. Puhumattakaan Peter Stormaren psykopaattisheriffistä, joka lakaistaan tarinasta maton (tai paremminkin mullan) alle aivan liian aikaisin, kun tästä olisi ihan hyvin voitu tehdä vaikkapa toinen iso final boss.

Mainittakoon vielä, että Hollywoodin nykytrendien mukaisesti on suomalainen päässyt mukaan tämän elokuvan näyttelijäkaartiin ja aivan näkyvään osaankin. Tosin Pihla Viitalan hyvän noidan hahmosta ja Hannun ihastuskohteesta ei paljon muuta jää mieleen kuin perseensä vilautus lampikylpyyn mennessään. Ai niin, myös elokuvan norjalaisohjaaja Tommy Wirkolalla on suomensaamelaiset sukujuuret.

Vaikka potentiaalia olisi tässä vielä pidemmällekin ollut tarjolla, on Hannu ja Kerttu: Noitajahti silti odotuksiin nähden mukava positiivinen ylläri. Sujuvatahtinen, hupaisa ja rehellisen hömppä pieni verenlentoleikki ja samalla modernin ajan lukuisten ajatuksettomien toimintapaukuttelujen aatelia.

Pisteet: 3/5

Pulkkinen (1999-2002)

Sketsiviihde eli aikanaan vahvasti Suomen telkkarissa. Niin vahvasti, että monesti olen ajatellut, että meilläkö päin näitä sarjoja pelkästään tehdään? Kyseisen lajityypin kultakauden voisi ajoittaa 80-luvun alusta sinne ysärin loppuaikoihin. Mitä kaikkea silloin tulikaan, siis...Velipuolikuu, Kummeli, Spede Show, Studio Julmahuvi, Tabu, Vintiöt, Maailman kahdeksan ihmettä, Pultti- ja Manitbois, Älywapaa Palokunta, Vesku Show, etc etc etc. Kenties viimeisimpänä tuon ajan ohjelmana ilmestyi sitten vuosituhannen vaihteessa Neloskanavan oma sketsisarja, Pulkkinen.

Pulkkista tähdittää Pirkka-Pekka Peteliuksen loppuaikojen sketsisarjojen tapaan duo eli tässä tapauksessa Jari Salmi ja Antti Virmavirta. Kyseisten ohjelmien tyyliin myös tässä jaksot koostuu sataprosenttisesti hokemasketseistä. Sketseissä lähinnä Salmi kunnostautuu hauskuuttajana. Nyttemmin kulttimaineen saavuttaneesta sarjasta on jäänyt luonnollisesti parhaiten elämään paidaton nimikkohahmonsa, joka aina milloin milläkin tavalla pyrkii kurmoottamaan nyhverönaapuriaan Saulia, milloin järjestämällä tämän asunnossa hautajaiset, milloin muuttamalla sen raketin laukaisualustaksi. Muista sketseistä mainittakoon Virmavirran umpinarsisti viihdetaiteilija, ikäviä kuulumisia vaihtavat rivitanssijat, porilainen taparikollinen ja depressiivinen radiokuuluttaja Osmo. Valitettavasti tälle katsojalle Pulkkinen tarjoaa vain kaksi oikeasti ikivihreäksi muodostunutta (hokema)sketsiä, tai paremminkin sketsihahmoa: psykoottisella pikkutarkkuudellaan työkaveriaan piinaavan Kopiovastaavan (Salmi) sekä kyrpiintyneen leffaäänimies Eskon (myös Salmi).

Vaikea sanoa, kumpi on syynä sarjan yleiseen heikohkoon tasoon minun kirjoissani: "hit and miss"-tyyliset sketsinsä vaiko jaksojen pahasti jähmeä rakenne? Kaipa kallistun enemmän jälkimmäisen puoleen, sillä on muissakin sketseissä toki ne hetkensä. Lukuunottamatta vain rasittavia Osmoja ja Inkerin mummuja. Rakenteesta siis: hyvään sketsisarjaan ei vaikuta pelkästään naurattava sisältö vaan yleinen hyvä meininki jaksoissa. Tämän luonnissa auttavat muun muassa tasainen sekoitus lyhyt- ja pidempikestoisia vitsejä sekä vähempi luotto pelkkiin hokemajuttuihin, etenkin kun jos hokemavitsi ei ekalla kerralla toimi niin miksi sitten toisella toimisi? Pulkkinen taas sisältää vain reilusti yli minuutin mittaisia, muutenkin pahimmillaan kovin pitkäpiimäisen tuntuisia hokemasketsejä, joita vieläpä tarjoillaan joka jaksossa hyvin samantapaisessa järjestyksessä.

Turhan tasapaksu ja kaavamainen sketsiohjelma, jota muutamat esiin nostamani kultahippuset eivät onnistu ratkaisevasti pelastamaan. Lisätäänkin niiden joukkoon vielä Ruusulaulu, mainitun viihdetaiteilijahahmon mainio iskelmäparodia. Tässä linkki jos ette vielä ole sitä kuulleet: https://www.youtube.com/watch?v=xcwjaJ6MIwY

Pisteet: 2/5

Itse valtiaat (2001-2008)

Maamme harvoista animaatiosarjatuotannoista tunnetuimmat lienevät varttuneemmalle väestölle suunnatut Pasila ja nyt aiheena oleva Itse valtiaat. Tämän vuosien 2001-2008 aikana esitetyn poliittisen satiirisarjan keskiössä nähdään aikansa merkittäviä suomalaispoliitikoita mitä erilaisimpien päivän polttavien aiheiden kimpussa. Juonesta kerrottakoon vain sen verran, että sarjan lähtötilanteessa ollaan SDP:n puheenjohtajan Paavo Lipposen II hallituksessa, jota kiero oppositiopuolue keskusta yrittää turhaan kaataa. Nyt paraikaa katsomallani seitsemännellä kaudella on alkunsa saanut taas kepulaisen Matti Vanhasen hallitus, jossa demarit ja kepu tekevät vastahakoisesti yhteistyötä. Yleisiksi vitsien kohteiksi jaksoissa nousevat niin kokoomuksen Ville Itälän turkulaisuus, Sauli Niinistön tupakka- ja rullaluisteluriippuvuus kuin kristillisdemari Päivi Räsäsen kiihkouskokin.

En ole ikinä ollut tavattoman kiinnostunut politiikasta enkä ole näin ollen paljoa sitä jaksanut lueskella. Joten kun nyt päätin vihdoinkin ensimmäistä kertaa vilkaista tätä sarjaa Yle Areenasta, otin hyvin varauksellisen lähestymistavan, sillä uskoin, etten ymmärtäisi oman aikansa poliitikoista ja poliittisista aiheista läheskään niin paljoa, että tajuaisin nauraa tai edes huvittua tälle.

Mutta yllättäen Itse valtiaat osoittautuikin parhaimmillaan jopa vallan hauskaksi ja näppäräksi satiiriksi, jonka toimivuus vaihtelee radikaalisti yleensä aina sen mukaan, miten paljon kunkin jakson käsittelemistä aiheista olen perillä (esim. mitä vähemmän verojargonia, sen parempi). Kaksi selvää suosikkihahmoani poliitikkokatraasta ovat gorillamainen raivopää-demari Lipponen sekä lupsakka savolainen kepulaismies Seppo Kääriäinen. Tykkään myös jo harmillisesti kolmannella kaudella vain pikkuruisiin sivuosiin siirretystä, erinomaisen hillittömästi imitoidusta Niinistöstä. Sarjan mahdollisesti hauskin vitsi tähän mennessä tuleekin juuri häneltä jaksossa Sponsoroitua politiikkaa, jossa hallitus ja oppositio vetävät sponsoritukensa hivenen övereiksi. Mitäs tokaisee Niinistö keskustan Esko Aholle Coca-Colan sponssaaman hallituksen puolelta? "Puolustusselonteko on aito asia. Näin sen ainakin meikäläinen...kokis."

Itse valtiaiden musikaalierikoisjaksoja en ole pahemmin jaksanut katsella, ne kun tuntuvat olevan liian irrallaan siitä poliittisesta satiirista ja luottavan vain siihen vitsiin, että poliitikkomme esittävät kunkin jakson edustaman leffagenren perinteisiä hahmoja. Parasta antia näissä ohjelmissa ovatkin mainion svengaavat, tunnetummista kappaleista varioidut laulut, joita kuuntelen nyt aina pitkillä automatkoilla.

Epätasaisen viihdearvonsa takia Itse valtiaat ei ole mikään klassikkosarja, mutta sille on kuitenkin annettava lisäpisteitä siitä, että se sai minut kiinnostumaan politiikasta huomattavasti aiempaa enemmän, kuten se on kuulemma tehnytkin jo monelle aikansa lapselle. Ehkä kiinnostukseni lepää nyt valtaosin sarjan poliitikoissa, jotka eivät enää järin relevantteja ole, mutta hei, alkuhan se sekin!

Ja ai että jos vain jatkaisivat vielä Itse valtiaita mutta moderneilla poliitikoilla!

Pisteet: 3/5