Kahdeksan surmanluotia (1972)

Pienviljelijä Pasi istuskelee sellissä odottamassa tuomiotaan, ammuttuaan maatalostaan pihalle neljä häntä pidättämään tullutta poliisia. Mutta miten kummassa tuohon tilanteeseen päädyttiin? No, elokuvan avaavassa sitaatissahan todetaan: "Viina se ol' kaiken pahan alku meijän perreessä".

Mikko Niskasen neliosainen tv-elokuva Kahdeksan surmanluotia on useissa äänestyksissä nimetty yhdeksi maamme elokuvahistorian parhaimmista tuotoksista ellei jopa siksi ihan parhaimmaksi. Ja olihan tässä minustakin toki komeaa kuvausta sekä Niskasen itsensä aivan pätevää ja uskottavaa pääroolisuorittamista, mutta kun tuo aikansa suomiohjaajien lempiaihe eli kalsea ja umpimurheellinen arkirealismi ei vaan ole henkilökohtaisesti mitään miellyttävintä saati kiinnostavinta seurattavaa. Sinänsä järkevästi ja asiallisesti kerrottu sanomansa viinan monituisista vahingollisuuksista olisi myös varmasti mennyt perille reilusti yli viittä tuntia lyhyemmässäkin ajassa. Tiedä sitten onnistuiko leffan noin kahteen ja puoleen tuntiin lyhennetty valkokangasversio tuossa paremmin?

Pisteet: 2/5

Shrek (2001)

Suollaan erakkona asuva vihreä jätti nimeltä Shrek saa huomata, että paha lordi Farquaad on uudelleensijoittanut inhoamansa satuhahmot hänen kämpilleen. Shrek lähtee seurakseen pakonomaisesti kiinnittyneen kaverinsa Aasin kanssa vaatimaan suota takaisin Farquaadilta, joka samaan aikaan saa kuulla taikapeililtään, että voi tulla oikeaksi kuninkaaksi vasta kun nai prinsessan. Shrek ja Farquaad tekevätkin diilin: Shrek voi saada suonsa takaisin, jos toimittaa Farquaadille kauniin prinsessa Fionan kaukaisesta lohikäärmeen vartioimasta tornista.

DreamWorksin huippumenestyksekkään ronskista jättiäijästä kertovan tietokoneanimaatiosarjan murtumaton suosio selittyy varmaan parhaiten taitavasta kohderyhmiensä välillä tasapainoilusta: siinä missä lapset voivat nauttia helposti seurattavasta ja vauhdikkaasta perustarinasta, aikuisempi väestö löytää vinon pinon extrahupia herkullisesta populaarikulttuurin (pääosin Disney-elokuvien) ja yhteiskunnan kustannuksella pilailusta. Itse ainakin tätä lukuisia kertoja noin viisivuotiaasta asti nähneenä ja siitä suuresti nauttineena allekirjoitan tuon kaiken. Samoin lukuisat aikansa hittibiisit futaavat kerta toisensa jälkeen ja ääninäyttelijätkin ovat mainioita. Siis suomenkieliset. Kaikki kunnia varmasti lahjakkaille alkuperäisäänille, mutta Shrekit ovat Toy Story -sarjan, Ihmeperheen ja muiden vastaavien ohella niitä, joista katoaa noin puolet taiastaan jos en kuuntele niitä suomidubeilla. Sanoisin jopa, että itse näyttelijänä aina hyvin yhdentekevänä pitämäni Samuli Edelmann on elämänsä vedossa Shrekin roolissa. Jotkut näyttelijät selvästi pääsevät äänistudiossa paremmin eläytymään kuin kameran edessä.

Vaikea sanoa, mistä johtuen en voi kuitenkaan Shrekille aivan täysiä tähtiä antaa. Aluksi ajattelin, että syy on turhan perinteisessä juonikuviossaan. Siis mitenhän monta kertaa ollaan elokuvissa nähty, kuinka elämäänsä tykästynyt henkilö repäistään siitä irti ja hän yrittää koko elokuvan ajan päästä takaisin sen pariin, mutta lopulta matkan aikana hän löytääkin jotain uutta ja mahtavaa. Syytä saattaa olla myös liian vähäeeppisessä loppuhuipennuksessa, mutta kyllä se todellinen miinus taitaa kuitenkin piillä itse pahassa ukossa Farquaadissa. Tuo sinänsä karismaattinen hahmo kärsii siitä, ettei elokuvan aikana pääse tarpeeksi osoittamaan pahuuttaan. Toki mies kiduttelee piparkakkupoikia ja haluaa naida Fionan vain kunkuksi päästäkseen ja kuka tietää mitä hän sitten naiselle tekisi, mutta eihän hän esim. Shrekiin kohdistuvasta inhostaan huolimatta loppujen lopuksi petä kanssaan tekemää sopimustaan. Farquaadin enempi ruutuaika olisi ehkä auttanut tuossa häiriötekijässä.

No huolimatta tuosta Shrek on loistavasti aikaa kestänyt lastenelokuva ja mielestäni edelleen paras sarjassaan, vaikka moni laittaakin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osansa sinne kärkeen. Minusta se ei ole aivan yhtä hauska kuin tämä ja erityisesti finaalinsa jää PAHASTI jännitteettömäksi. Mutta kakkososasta enemmän joskus toiste.

Pisteet: 4/5

Geostorm (2017)

Lähitulevaisuudessa ilmaantuneiden sääilmiöiden seurauksena perustetaan avaruuteen maapallon ilmastoa kontrolloiva satelliittiasema. Mutta juuri kun kaikki näyttää taas hyvältä, alkaa toinen toistaan katastrofaalisemmat luonnonmullistukset tuhota planeettaamme, mihin syyksi selviää tuntemattoman tahon asentaman viruksen myötä seonneet satelliitit. On aika hälyttää apuun aseman aiemmin erotettu pääsuunnittelija Jake Lawson.

Alkuunsa ajattelin toiveikkain mielin, että kenties tämä yleisesti väheksytty katastrofigenreen kuuluva efektipelleily menisi edes asiallisena "aivot narikkaan"-show'na, huolimatta esim. hahmojen typeristä vitsinpoikasista ja siitä, kuinka Gerard Butlerilla ja pikkuveljellään Jim Sturgessilla on lähestyvästä maailmantuhosta huolimatta hyvin aikaa setviä sisarusriitojaan. Mutta viimeistään lopputapahtumat siitä presidentti Andy Garcían sieppauksesta eteenpäin saivat kaikessa meganaurettavuudessaan toteamaan, että turha toivohan se sittenkin taisi olla. Lukuisista juoniaukoista tuodaan nyt esille vain yksi: on vaan mahdoton uskoa, että mikään vallanhimoisista vallanhimoisinkaan salaliitto lähtisi ihan kunnon maailmanlopun pahimmillaan aiheuttavalla avaruusasemalla tuolla lailla leikkimään.

Pisteet: 1/5

Ensireaktioni elokuvasta Voittamaton ykkönen (1980)

Yhdysvaltain 1. jalkaväkidivisioonan erään viisihenkisen ryhmän vaiheet toisen maailmansodan melskeissä. Ensin osallistutaan Pohjois-Afrikan ja Sisilian taisteluihin vuonna 1942, sitten Normandian maihinnousuun 1944 ja lopulta Saksaan tunkeutumiseen 1945.

Aikansa kulttiohjaajan Samuel Fullerin tekaisema, omiin sotakokemuksiinsa perustuva Voittamaton ykkönen sisältää runsaasti mieleenpainuvia kohtauksia: saksalaissotilaiden väijytys ensimmäisen maailmansodan muistomerkin luona, ranskalaisnaisen synnytys panssarivaunun hytissä, kohtaaminen Hitlerjugend-pojan kanssa, keskitysleirin kauhuja näkevän Mark Hamillin sadistinen tunnepurkaus sekä tietenkin loppukohtaus, missä ryhmänjohtaja Lee Marvinin historia on vähällä toistaa itseään. Kerronnaltaan on kuitenkin hieman hajanainen aika ajoin ja samoin ne kovimmat taistelurytinät tuntuvat kaikesta massiivisesta paukkeesta huolimatta jokseenkin halvanoloisilta. Syytä lienee siinä, kuinka Fuller oli aina b-luokan elokuvien ohjaaja, mutta kaltaistani ison hintaluokan sotafilmejä vinon pinon nähnyttä heppua tällainen tyyli väkisinkin häiritsi.

Tarzan - viidakon valtias (1932)

James Parkerin ja Harry Holtin johtama brittiläinen retkikunta lähtee matkaamaan ympäri Afrikan viidakoita, tavoitteenaan löytää tarunomainen elefanttien hautausmaa. Reissun aikana seurue kohtaa monien vaarojen ohessa myös salaperäisen "apinamiehen", jonka kanssa erityisesti Parkerin hehkeä tytär Jane pääsee tekemään tuttavuutta.

Vanhan klassisen Tarzan-elokuvasarjan ensimmäinen osa sisältää toki hetkensä, mutta on kokonaisuutena melko tapahtumaköyhä ja etenkin ilkeästi ajan hampaan puraisema, häiritsevine nopeutuskuvaefekteineen, taustaprojisointeineen ja lähes ennätysmäisine eläinrääkkäyksen määrineen. Johnny Weissmuller ja Maureen O'Sullivan tekevät ihan pätevää työtä Tarzanina ja Janena, mutta oliko sitä ensinmainitun sinänsä komeaa karjuntaa pakko toistaa täysin samassa muodossa kohtauksesta toiseen?

Itseääntoistavia jatko-osia en tule arvioimaan, mutta olikos se juuri tätä seurannut Tarzan ja valkoinen nainen, jossa O'Sullivan tunnetusti teki sen aikanaan äärimmäisen rohkean alastonuinnin? Sitä nyt ei ainakaan hevillä unohda. Eikä rokilla. Höhhöhöö...

Pisteet: 2/5

Punatukka (1969)

Nuorella tehdastytöllä Tutulla käynnistyy elämänsä omituisin viikko. Siihen mahtuu niin kämppäkaverinsa kuolema, nahinan täyteinen huvilareissu kuin haaksirikkoutuminen majakkasaarelle miesystävänsä Jarkon ja parin muun tuttavansa kanssa.

Arkirealistinen, mutta odotuksiin nähden kuitenkin ihan mukavan sympaattinen ja harmiton pikku ajankuva, jossa etenkin aikansa kesäistä Helsinkiä on kuvattu miellyttävän värikkäästi. Henkilöohjaus on joka tapauksessa masentavan kankeaa, vaikka hauskaa olikin nähdä myöhemmin etenkin Disney-elokuvien suomidubbauksissa kunnostautuva ääninäyttelijäveteraani Veikko Honkanen (Jarkko) kerrankin oikeasti näyttelemässä jossakin, ja vielä noin parikymppisenä!

Pisteet: 2/5

Manos: The Hands of Fate (1966)

Kolmihenkinen perhe eksyy keskelle texasilaista erämaata, jossa salaperäinen pakanakultti järjestelee riittiseremonioitaan.

Olipa kerran lannoitemyyjä nimeltään Harold P. Warren, joka meni lyömään käsikirjoittaja Stirling Silliphantin kanssa vetoa siitä, että saa ihan itse tehtyä tuosta vaan kokopitkän elokuvan. Ei sitten muuta kuin 19 000 dollaria kasaan, pari läheisessä teatterissa näytellyttä kaveriaan mukaan ja keskelle El Pason syrjäseutua kuvaamaan kauhua. Kuka tietää, ehkä moisista lähtökohdista huolimatta lopputulos olisi voinut jopa toimia, halpisohjaajien kunkku Roger Corman sen on ainakin ajoittain osoittanut. Yhdestä asiasta saattoi kuitenkin päätellä, että projekti olisi alusta alkaen tuomittu epäonnistumaan. Siitä, ettei kenelläkään työryhmästä ollut minkäänlaista kokemusta elokuvan tekemisestä, etenkään koko touhun pääarkkitehdillä, sekä ohjaajana, käsikirjoittajana että tuottajana toimivalla Warrenilla. Mutta hei, kuka tietää, elämähän on täynnä yllätyksiä! Ehkä herra Warren olikin todellinen leffanero ja tarjosi meille jotain suorastaan maailmoja mullistavan upeaa jäl...no okei okei, vitsit sikseen.

Ei ole ihmettelemistä siinä, että Manos: The Hands of Fate löytyy nyttemmin niin monelta maailman huonoimpien elokuvien listalta. Mistähän tässä edes aloittaisi? Kenties hahmojen tavasta laiminlyödä aavistuksenomainenkin logiikka tilanteesta toiseen? Tai kenties ikuisuuksia kestävistä ja kuin seinään loppuvista kohtauksista? Tai "näyttelijäsuorituksista"? Kuvauksesta? Juonesta? Plääh, anti olla. Tämä kuuluu niihin paskaelokuviin, joiden huonoutta ei vaan pysty selittämään, ihan vain itse näkemällä sen tajuaa.

Yhteenvetona kummiskin, että objektiivisesti katsottuna täysi nolla eikä ole huonoudessaan edes hauska. Noin ennen puoltaväliä köppäisyytensä saattoi olla vielä parhaimmillaan kiehtovaa seurattavaa, mutta sekin tunne kaikkosi viimeistään lopun päättymättömältä tuntuvien riittipelleilyjen myötä.

No sentään tuon julisteessakin näkyvän kulttijohtajan viitta-asu oli ihan aidosti cool.

Pisteet: 0/5

Jatkoajatuksia Itse valtiaista

"Tämähän on kuin Sodoma ja Kouvola!"
- Ben Zyskowicz mainostaessaan kokoomusta maaseudulla jaksossa 137

Tuossa tammikuussa julkaisin tänne blogiin arvostelun hyvälaatuisesta poliittisesta satiirisarjasta Itse valtiaat. Kannattaa ehkä lukea se ennen tätä, koska nyt tulee hieman jatkoajatuksia sarjasta. Tein arvion seitsemännen tuotantokauden katselun kohdalla, mutta sen jälkeisten toisen seitsemän kauden jaksoja tsiigaillessa tulikin mieleen varsin mukavasti uutta sanottavaa sarjasta, joten tässä nyt sitä...

Itse valtiaat ei ole muuttunut juuri miksikään tässä 11. kauden vaiheillakaan. Samaa hyvän ja huonon laadun, hauskan ja tylsän huumorin sekä näppärän ja jakeluun menemättömän satiirin horjahtelua puoleen ja toiseen kuin alussa. Joskus eteen tullut pitkäkin liuta puuduttavia jaksoja on korjaantunut aina pikimmiten, esim. esiinmarssittamalla uusia poliitikkohahmoja, joita ovat olleet muun muassa kokoomuksen Jyrki Katainen sekä SDP:n Eero Heinäluoma. Ehkä yhdeksi ongelmaksi on tosiaan muodostunut se, josta Hesarikin jo aikoinaan valitteli eli tuoreiden poliittisten tapahtumien sijaan sarja tuppaa vain toistamaan samoja karikatyyrejä.

Ei siinä etteikö moni niistä tutuistakin karikatyyreistä olisi edelleen viihdyttäviä. Paavo Lipposesta on ainakin tullut minulle todellinen kulttihahmo kaikessa äijämäisyydessään. Sääli vain että nyt hänetkin on pitänyt Sauli Niinistön tapaan siirtää syrjempään, mutta kaipa se oli pakko tehdä kun miehestähän tuli 2003 pitkälti puolueeton työntekijä eli eduskunnan puhemies. Mutta luojan kiitos myös demari Erkki Tuomiojan rooli on pienentynyt, sillä mitä vähemmän hänen haukotuttavaa ja ei-melkein-koskaan huvittavaa filosofointia joutuu kuuntelemaan, sen parempi. 14. ja viimeinen kausi on siis vielä edessä mutta nyt jo vähän harmittaa että toivat enää siinä vaiheessa sarjaan kolme uutta hahmoa eli keskustan Paavo Väyrysen ja Sirkka-Liisa Anttilan sekä kokkari Ilkka Kanervan. Ei siis varmaan jää tarpeeksi aikaa päästä kunnolla syventymään heihin.

Kuten virallisessa arvostelussa jo sanoinkin, Itse valtiaat on kaikesta flip-floppailevasta viihdearvostaan huolimatta ollut merkittävä sarja minulle, koska se on todella lisännyt kiinnostustani politiikkaa kohtaan ja tehnyt siitä paljon lähestyttävämpää. Ilman tätä en varmaankaan nyt niin hanakasti etsisi omaa ehdokastani tulevissa eduskuntavaaleissa äänestämistä varten.

Sarjan ohella katsoin viime viikonloppuna myös sen pohjalta tehdyn täyspitkän elokuvan Keisarin salaisuus. Siitä aiemmin julkaisemani arvostelun poistin pian, koska leffasta ei ollut mitään sellaista sanottavaa mitä ei kaikki olisi jo siitä sanonut. Oli siis minustakin heikon suosionsa ansainnut. Umpilapsellinen ja poliittisesta satiirista käsittämättömästi irtaantunut, ehta yhden tähden filmi.

Mies lännestä (1958)

Rikollista menneisyyttään jo vuosia paennut lännenmies Link Jones joutuu sen kanssa ikäänkuin jälleentapaamiseen kohdatessaan erinäisten sattumien kautta syrjäisessä mökissä sadistisen ryöstäjäkoplan, johtajanaan hänet aikoinaan lainsuojattomaksi kouluttanut setänsä Dock Tobin.

Kiitettävän kovaotteinen ja jahkailematon lännentarina kyseiseen lajityyppiin erikoistuneelta ohjaajalta Anthony Mannilta. Viimeinen kohtaaminen Tobinin ja Linkin välillä olisi tosin saanut olla vähän eeppisempikin, Gary Cooperinkin ollessa jo turhankin vanha ensinmainitun oppipojaksi. Mieshän oli hyvänen aika Tobinia näytellyttä Lee J. Cobbia kokonaista kymmenen vuotta vanhempi!

Pisteet: 3/5