Siinä missä Hammer Film Productionsin ensimmäinen Dracula oli varsin tyylikäs ja hienosti näytelty goottikauhu, on jokainen sen useista jatko-osista puolestaan oikea itseääntoistavuuden ruumiillistuma. Näin ollen ne ovat myös niin epämuistettavia tapauksia, että vain niputtamalla ne kaikki samaan kirjoitukseen voi niistä saada kunnolla sanottua jotain.
Hammerin Dracula-jatkikset ovat siis The Brides of Dracula (1960), Dracula - pimeyden prinssi (1966), Dracula on noussut haudastaan (1968), Dracula, paholaisen lähettiläs (1970), Vampyyrin arvet (1970), Draculan kosto (1972), Dracula elää ja voi hyvin (1973) sekä viimeinen ja ainoa joka on minulta vielä näkemättä, Seitsemän vampyyrin legenda (1974). Löytyy kustakin elokuvasta toki aina vaikuttavasti esiintyvä Christopher Lee (Bridesia lukuunottamatta) sekä vähintään yksi-kaksi kohtuullisen tehokasta shokkituokiota, mutta juonenkulultaan ja perusasetelmiltaan niissä ei ole ikinä mitään oikeasti uutta ja ihmeellistä ja näin ollen ne ovat parhaimmillaan vain ok-tasoisia. Joka osassa toistuu sama kaava: vampyyrikreivi herätetään ties millä musta magia-mumbojumbolla kuolleista ja siitä hän sitten lähtee puhkomaan paperinohuilta kuolevaishahmoilta kauloja, kunnes pari onnekasta saa lopulta lähetettyä hirviön takaisin manan majoille. Ja sama uusiksi seuraavassa elokuvassa...
Paholaisen lähettiläs on ainoa Dracula-jatko, josta muistan edes jotakin, mitä voisi tuoda esille ja se lienee myös suosikkini kaikista näistä. Toki sekin taipuu nopeasti taas tutuksi kaulojenpuhkonta-hutuksi, mutta ainakin kreivin henkiinherätys-osio tuntui saavan aiempia mielikuvituksellisempaa otetta ja sivurooleissa oli myös pari hyvin mielenkiintoista brittinaamaa, nimittäin Geoffrey Keen ja Peter Sallis. Ensinmainittu tuli myöhemmin tunnetuksi Roger Mooren Bond-elokuvien äreänä puolustusministerinä ja jälkimmäinen Wallace & Gromit -vaha-animaatioiden Wallacen äänenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti