Ensireaktioni elokuvasta Voittamaton ykkönen (1980)

Yhdysvaltain 1. jalkaväkidivisioonan erään viisihenkisen ryhmän vaiheet toisen maailmansodan melskeissä. Ensin osallistutaan Pohjois-Afrikan ja Sisilian taisteluihin vuonna 1942, sitten Normandian maihinnousuun 1944 ja lopulta Saksaan tunkeutumiseen 1945.

Aikansa kulttiohjaajan Samuel Fullerin tekaisema, omiin sotakokemuksiinsa perustuva Voittamaton ykkönen sisältää runsaasti mieleenpainuvia kohtauksia: saksalaissotilaiden väijytys ensimmäisen maailmansodan muistomerkin luona, ranskalaisnaisen synnytys panssarivaunun hytissä, kohtaaminen Hitlerjugend-pojan kanssa, keskitysleirin kauhuja näkevän Mark Hamillin sadistinen tunnepurkaus sekä tietenkin loppukohtaus, missä ryhmänjohtaja Lee Marvinin historia on vähällä toistaa itseään. Kerronnaltaan on kuitenkin hieman hajanainen aika ajoin ja samoin ne kovimmat taistelurytinät tuntuvat kaikesta massiivisesta paukkeesta huolimatta jokseenkin halvanoloisilta. Syytä lienee siinä, kuinka Fuller oli aina b-luokan elokuvien ohjaaja, mutta kaltaistani ison hintaluokan sotafilmejä vinon pinon nähnyttä heppua tällainen tyyli väkisinkin häiritsi.