Räsynukke (1955)

Maailmassa on paljon laadukkaita elokuvia, jopa klassikkoasemassa olevia sellaisia, jotka ovat objektiivisesti hyviä. Eli moninaisia ansioitaan liittyen joko juoneen, yksittäisiin kohtauksiin, näyttelijöihin, kameratyöhön, visuaaliseen ilmeeseen jne. ei voi kiistää, mutta se on sitten eri asia, onko näillä elokuvilla tarjottavanaan sitä katsojalle kaikkein tärkeintä elementtiä eli hyvää viihdearvoa. Minulle tällaisia elokuvakokemuksia ovat miltei aina olleet sellaiset läpikotaiseen synkkyyteen, ahdistavuuteen ja epätoivoon nojaavat filmit. Malliesimerkkeinä toimikoon Brian De Palman Carrie (1976) ja Charles Laughtonin Räsynukke (1955), mistä puhutaan nyt vähäsen.

30-luvun lama-ajan Amerikassa Ben Harper tuomitaan kuolemaan toteutettuaan pankkiryöstön köyhän perheensä elättämiseksi. Odottaessaan teloitustaan putkassa hän kertoo kaikki tekosensa sellikaverilleen, leskinaisia murhaavalle huijarisaarnaaja Harry Powellille, paitsi sen, minne ehti ennen pidätystään kätkeä rahat. Kun Powell vapautuu, suuntaa hän Harperien luo, jossa hänelle selviää, että vain perheen lapset John ja Pearl tietävät rahojen kätköpaikan...

Räsynukke jäi aikanaan paremminkin näyttelijänä tunnetun brittimiehen Charles Laughtonin ainoaksi ohjaustyöksi, aikalaisyleisö ja -kriitikot kun eivät yhtään osanneet sulattaa näin uudenlaista teosta, erikoista rikos-, kauhu- ja jopa fantasiagenrejä keskenään yhdistelevää synkkyysrallia. Vuosikymmenten kuluessa ja Laughtonin jo menehdyttyä elokuvan suosio alkoi sitten radikaalisti kohota (siinäkin määrin, että on päätynyt muun muassa National Film Registryn klassikkoelokuvien listalle), mutta saatan itse ymmärtää jopa enemmän noita 50-luvun immeisiä, jotka tämän näkivät. Äärimmäisen synkkäsävyinen ja epämiellyttävä Räsynukke ei tosiaankaan päästä katsojaansa helpolla, mikä tuleekin jo perusasetelmastaan ilmi: lapset aistivat ainoina vaaran reviirilleen tunkeutuneessa murhamiehessä, mutta koska he ovat vasta sellaisia "pieniaivoisia" räkänokkia, niin kukapas aikuisista nyt heitä uskoisi? Ja varsinkin kun tämä mies on vieläpä oikea hyveellisen ihmisen perikuva eli pappi! Kun tätä aihetta miettii, on se vielä tänäkin päivänä hyvin ajankohtainen, mikä ainakin minulle on tullut selväksi esim. erään Poliisi-TV:n samantyylisen rikoksen jälkipuinnin näkemisen kautta. Ajankohtaisuuden tiedostaminen ei kuitenkaan saa allekirjoittanutta varsinaisesti viihtymään Räsynuken parissa yhtään paremmin vaan se vain korostaa homman epämieluisaa fiilistä entisestään. En tiedä, ovatko aiemmat kaksi katselukertaani tämän parissa osuneet hetkiin, jolloin olisin ehkä sittenkin kaivannut jotain pirteämpää filkkaa, mutta ainakin nyt uskon vahvasti siihen, että kyse on vain tämäntyylisiä ahdistuspläjäyksiä kaihtavasta leffamaustani.

Mutta kuten sanoin, Räsynukke on objektiivisesti tarkasteltuna hieno elokuva eli siellä kaiken synkeyden keskellä on toki havaittavissa monia positiivisiakin puolia, joita ei ole reilua sivuuttaa. Paras juttu täytyy olla Harry Powellia tulkitseva Robert Mitchum, joka itse asiassa pelastaa elokuvan katsottavaksi. Aina upeita (pahis)rooleja vetänyt Mitchum ei petä tässäkään. Hän esittää todella uskottavasti ja ennen kaikkea pelottavasti kiihkouskovaista ja päämäärätietoista murhaajasaarnaajaa, joka vieläpä uskoo olevansa oikeutetusti vain jumalan asialla. Sanoisin jopa että menee sinne elokuvahistorian hyytävimpien mulkvistien joukkoon. Muutkin näyttelijät tekevät aivan pätevää työtä (lukuunottamatta varsin yhdentekeviä muksutähtiä Billy Chapinia ja Sally Jane Brucea) ja elokuvan mustavalkokuvauskin näyttää monessa kohtaa suorastaan unenomaisen kauniilta.

Kaiken kaikkiaan: hyvät toivottomien elokuvien ystävät, Räsynukke on teille!

Pisteet: 3/5