Ensireaktioni elokuvasta Freaks - kummajaiset (1932)

Friikkisirkuksen kääpiöesiintyjä Hans aikoo mennä naimisiin hemaisevan trapetsitaiteilija Cleopatran kanssa, tietämättään, että nainen aikoo heti häiden jälkeen myrkyttää miehen, omia hänen muhkean omaisuutensa ja aloittaa sitten yhteisen elämän todellisen rakkautensa, voimamies Herculeksen kanssa. Mutta ehtivätkö sirkuksen muut kummajaiset haistaa touhussa palaneen käryä ja puuttua peliin ajoissa?

Tämän elokuvan näkemisestä on jo noin puolitoista vuotta aikaa, mutta muistan ensireaktioni siitä vielä oikein hyvin.

Ottaen huomioon nimensä, aihepiirinsä ja ilmestymisvuotensa, Freaksin voisi hyvin kuvitella olevan sellainen tyypillinen 30-luvun kauhufilmi, joka käyttää nyttemmin halpahintaisen oloisesti pelottelun aiheinaan epämuodostuneita ihmisiä. Niin minäkin aluksi luulin, mutta miten positiivisesti sitten sainkaan yllättyä! Freaks onkin sen sijaan lähes täysin draamapainotteinen tarina, jossa varsin rajut lopputapahtumansa alkavat vasta täyttää kauhun tunnusmerkkejä, mutta ennen kaikkea se on vaikuttava, todentuntuinen ja ajankohtansa huomioiden suorastaan ihailtavan humaanisti kuvattu kertomus, jonka friikkisirkuslaiset ovatkin tosiasiassa ne inhimillisimmät tapaukset ja ne todelliset "luonnonoikut" täysin normaalit ihmiset. Todentuntuisuuden fiiilistä lisää luonnollisesti se, kuinka elokuvan friikkejä esitti joukko ihkaoikeita aikansa kummajaisia, kuten tunnetusti alaraajattomana syntynyt Johnny Eck ja siamilaiskaksoset Daisy & Violet Hilton.

Näin suorasukaiseen ja ajoittain jopa groteskiin tyyliin yltynyt elokuva luonnollisesti järkytti silloin 30-luvulla niin yleisöä kuin tuotantoyhtiö Metro-Goldwyn-Mayeriakin. Teatteriväki ei Freaksin parissa viihtynyt alkuunkaan, jolloin se floppasi aivan täydellisesti, tiputtaen siinä sivussa ohjaajansa Tod Browninginkin ison hintaluokan filmien parista pelkkien b-produktioiden tekijäksi. Lisäksi MGM:n studiopamput leikkasivat Freaksia rajusti, pudottaen sen keston 90 minuutista jopa 64:ään. Tuossa piileekin minusta elokuvan ainoa isohko miinus. Ylenpalttiset leikkelyt näkyvät erityisesti elokuvan loppukohtauksessa, estäen sitä olemasta läheskään niin tehokas kaikessa synkkäsävyisyydessään kuin mitä se olisi voinut olla. Poistetut pätkät taisivat tunnetusti vielä unohtua sinne leikkaushuoneen lattialle eikä näin ollen Freaksin alkuperäisversiota ole harmillisesti ikinä voinut nähdä mistään.

Vaikka Freaksin maine vuosikymmenten edetessä onkin rajusti noussut, voi sitä pitää edelleen aivan liian vähäiselle huomiolle jääneenä ja siksi monien keskuudessa myös väärinymmärrettynäkin mestariteoksena. Sanonpa siis vain, että todistakaa ennakkoajatuksenne vääriksi ja katsokaa tämä elokuva!

Mikko Mallikas-pulinaa...

Mikko Mallikkaan loi ruotsalainen kirjailija Gunilla Bergström oman lastenkirjasarjansa päähenkilöksi vuonna 1972. Vuoteen 2012 mennessä jo noin 30 osaa saaneen huippusuositun sarjan nimikkohahmo on vilkas ja huiman mielikuvituksen omaava, noin 5-7-vuotias yksinhuoltajaisänsä kanssa asustava poika. Normaalin pikkulapsen arjenkuvauksen (on nukkumasta kieltäytymistä, mielikuvitusleikkejä, kummituspelkoa yms.) lisäksi kirjojen pääteemoihin on monesti kuulunut myös lasten näkökulmasta tapahtuva aikuisten ihmeellisen ja kompleksisen maailman tarkkailu sekä Mikon taito osoittautua toisinaan omalla lapsekkaan yksinkertaisella tyylillään jopa heikäläisiä viisaammaksi moninaisten tyypillisten elämänongelmien ratkonnassa.

Kaikesta tuosta päätellen Mikko Mallikas-kirjoja voikin pitää etenkin moderneihin lasten kuvakirjoihin verrattuna harvinaisen näppäräjuonisina ja moniulotteisina tarinoina, joiden luulisi vetoavan sekä lapsi- että aikuislukijoihin kaikessa hienosti jakautuvassa samaistuttavuudessaan. Oma kiinnostukseni kirjasarjaa kohtaan ei ainakaan jäänyt vain viisivuotispäiviini, jolloin niitä luettiin paljon porukoiden kanssa vaan kyllä niitä vielä tänäkin päivänä vallan mielellään katselee. Äsken mainittu "jakautuva samaistuttavuus" tulee kenties parhaiten esille tarinassa Isän syntymäpäiväyllätys. Siinä missä pienenä sai Mikon ja kavereidensa kanssa todella ihmetellä Mikon isän puheita, ettei hän tarvitse mitään lahjaa, voin ukkoa nyt puolestaan täydellisesti ymmärtää. Asiasta toiseen, ei tule myöskään heti mieleen toista lastenkirjasarjaa, jossa olisi sivuttu (no pun intended) jopa sodankäyntiä! For real, tämmöisiä kirjoja mieluummin lapsille kuin mitä lie Peppe potalla-hirvityksiä! Tämän kaiken lisäksi olen aina tykännyt Mallikkaissa myös mielenkiintoisesta kollaasikuvitustyylistään.

Voi tosin olla, että näiden kirjojen laadukkuuden tiedostamisesta huolimatta seuraan silti nykyään mieluummin näiden pohjalta tehtyjä kymmenminuuttisia animaatioita, etenkin niitä 70-luvun lopulla tehtyjä. Hieman liian kliinisiin ja virtaviivaistettuihin 2010-luvun Mikkoihin verrattuna noiden vanhojen pätkien varsin kokeileva, rosoinen ja jopa tajunnanvirranomainen piirrostyyli näyttäytyy huomattavasti lämminhenkisempänä ja kiehtovampana. Valtaosan charmia kyseisiin tarinoihin tuo kuitenkin aivan erinomainen suomenkielinen kertoja Heikki Määttänen, jota eloisampaa ja omintakeisempaa äänityöläistä on vaikea löytää.

Kätkijät (2010)

Maapallolla on ennen asustanut paljon nyttemmin jo lähes sukupuuttoon kuolleita pieniä ihmisiä, ns. Kätkijöitä, joiden elämän tarkoituksena on aina ollut kätkeä ihmisten hylkäämiä, usein mitättömiksi koettuja esineitä. Heihin kuuluu muun muassa erään japanilaisen maalaistalon kellarissa asusteleva kolmihenkinen perhe, jonka turvallisuus joutuu uhatuksi, kun taloon muuttava nuori Sho-poika saa vihiä heidän olemassaolostaan. Perheen 14-vuotias tytär Arrietty alkaa kuitenkin ajan mittaan tutustua poikaan, joka ei vaikuta läheskään niin vaaralliselta ja pahantahtoiselta kuin millaisiksi ihmisiä on Kätkijöiden keskuudessa aina epäilty.

Mary Nortonin samannimiseen brittiläiseen lastenkirjaan pohjautuva Kätkijät on huiman värikäs, kauniisti piirretty ja rajattomasti mahdollisuuksia tarjoavat lähtökohdatkin omaava animefilmi. No tuotahan on periaatteessa kaikki (tähän asti näkemäni) Studio Ghibli-tuotannot, mutta läheskään jokaiseen en ole tähän mennessä päässyt näin hyvin sisälle, huippurakastetun mutta minusta tapahtumiltaan liian hämärän Henkien kätkemän ollessa se ykkösesimerkki (nyt saa suuttua...). Tämäkin fantasiointi alkaa tosin puolivälistä eteenpäin jotenkin polkemaan paikoillaan. Ehkä pikkuihmis-ideaa hyödynnettiin sittenkin vähän liikaa enemmänkin pienimuotoisen henkilödraaman kuin minkään toiminnantäyteisen seikkailun muodossa. Joka tapauksessa mihinkään mestariteokseen ei harmillisesti sittenkään ylletty, mihin alkupuolen huikean tunnelmallinen ja näppärästi toteutettu Arriettyn ja isänsä sokerin ja silkkipaperin metsästysreissu pimeässä talossa edesauttoi jo uskomaan.

Pisteet: 3/5

Rakkautta vain (2003)

Lontoo, Jouluun 5 viikkoa. Sitä odotellessa on aika seurata usean eri kaupungissa asustelevan ihmisryhmän onnellisia ja vähemmän onnellisia rakkauskiemuroita...

En ole mikään romanttisten komedioiden ystävä alkuunkaan, mutta tämä Richard Curtisin ohjaama brittiläinen genrensä edustaja Rakkautta vain osoittautuikin odotuksiini nähden aivan kohtuulliseksi hempeilyksi. Ennakkoon pelkäämäni ylisiirappisuus pysyi ihan siedettävissä mitoissa (vain lopputapahtumien yhteydessä meni muistaakseni liiallisuuksiin), rooleihin oli valittu monia päteviä näyttelijästaroja niin brittilän kuin jenkkilänkin puolelta ja jotkut huumorihetkistäkin olivat aidosti hauskoja, mitä tulee etenkin sen eroottisen elokuvan seksikuvausten yhteydessä seurustelevan nuoriparin ja Bill Nighyn esittämän ronskeihin pelleilyihin sortuvan rocktähti-legendan kohtauksiin.

Elokuvan pistemäärä saattaa positiiviset kommenttini huomioon ottaen vaikuttaa liian pieneltä, mutta uskokaa pois, jos antaisin elokuville myös puolikkaita tähtiä, menisi tämä varmasti sinne 2,5/5-asteikkoon. Lohduttiko? :D

Pisteet: 2/5

Mies joka tiesi liikaa (1934)

Englantilainen Lawrencen pariskunta saa lomamatkallaan Sveitsissä vihiä salaliitosta, jonka aikomuksena olisi salamurhata Lontoossa eräs eurooppalainen valtionpäämies. Liiton jäsenet kidnappaavat perheen tyttären, jotta pari ei kertoisi mitään viranomaisille. Miehen ja vaimon oma pelastusretki alkakoon...

Jännityksen mestarin Alfred Hitchcockin brittiläistä alkukautta edustava Mies joka tiesi liikaa kärsii vielä kuitenkin vähän liiankin lyhyestä kestosta ja nopeatahtisesta etenemisestä, mistä johtuen emotionaalinen kiinnittyminen hahmoihin jää suppeaksi (samainen ongelma toistui kolme vuotta myöhemmin myös Nuori ja viaton -teoksessaan). Poliisien toiminta loppuammuskelun yhteydessä maistuu myös varsin epäuskottavan ajattelemattomalta ajatellen panttivankien turvallisuutta, mutta esittääpä tässä sentään salaliiton ykkösmiestä tuo aikansa rikollisroolien erikoismies Peter Lorre, joka onnistuu tekemään muuten vaisunoloisesta hahmostaan huomattavasti vivahteikkaamman ja siten muistettavamman ilmestyksen.

Vähän yli 20 vuotta myöhemmin Hitchcock ohjasi tästä filmistä oman parempana pitämänsä uusintaversion, minkä olinkin jo tätä ennen nähnyt kauan sitten. Minustakin se oli muistaakseni selvästi laadukkaampi elokuva, mitä tulee etenkin jännityksen tasoonsa.

Pisteet: 2/5

Ensireaktioni elokuvasta Fievel matkalla Amerikkaan (1986)

1880-luvun Venäjä. Juutalainen Mouskewitzin hiiriperhe lähtee laivalla kohti turvalliseksi ylistettyä Amerikan ihmemaata, karkuun maassa alati uhkana toimivilta kasakkakissoilta. Matkan aikana perheen nuori poika Fievel kuitenkin putoaa mereen. Sekä hän että perheensä pääsevät Amerikkaan, mutta mitenkä on jälleennäkemisen laita?

Entisen Disney-animaattorin Don Bluthin ohjaamasta animaatioelokuvasta Fievel matkalla Amerikkaan jää varmaan parhaiten mieleen huomattavasti mainitun yhtiön aikansa tusinatuotoksia aikuismaisempi lähestymistapa, mitä tulee niin tunnelmaan kuin kohtauksiinsa. Sikäli varsin miellyttävä tuotos, mitä nyt tarinankerronnan ajoittainen repaleisuus hieman häiritsi. Pahiten (ensi)katselua kuitenkin pilasi ärsyttävän epäselvä suomidubbaus, vaikka pakkohan siihen oli nyt tyytyä kun tämä kirppikseltä ostamani dvd-julkaisu ei sisältänyt mitään tekstityksiä.

GoldenEye: Rogue Agent (2004)

Siihen aikaan kun pelitalo Electronic Artsilla oli vielä maine ei-korruptoituneena ja ei-vihattuna yhtiönä, joka valmisti oikeasti hyviä pelejä, tuotettiin heillä päin muutamakin varsin menestynyt James Bond-videopeli. Kovin huuma sijoittui vuosille 2001-2005, jolloin pelaajat saivat Nintendo GameCubelle, PlayStation 2:lle ja Xboxille sellaiset herkut kuin Agent Under Fire, Nightfire, Everything or Nothing sekä From Russia with Love. Kahden viimeksi mainitun välissä tuli EA:lta kuitenkin myös eräänlainen Bond-pelisarjan outolapsi, mikä täytti lähinnä pelkän spin-off-pelin kuin virallisen 007-kaanonin jäsenen merkit. Kyseessä oli ensimmäisen persoonan ammuntapeli nimeltään GoldenEye: Rogue Agent.

Menetettyään toisen silmänsä tohtori Julius No:lle erään tehtävän yhteydessä, nimeltä mainitsematon MI6-agentti alkaa kärsiä vihanhallinnan puutteesta ja yltiöpäiseen väkivaltaan sortumisesta työssään, minkä johdosta järjestön pomo M lopulta erottaa hänet. Tri No:lle kostoa janoava agentti liittyy miljonääri Auric Goldfingerin rikollisliigaan, joka käy itsekin sotaa No:ta vastaan. Liigan varusteluekspertti, Francisco Scaramanga, teettää agentille kultaisen, lisäominaisuuksilla kuorrutetun kybersilmän, minkä johdosta äijä sää koodinimen "GoldenEye".

Kuten juonikuvauksesta voikin jo päätellä, GoldenEye: Rogue Agent on tavallaan sellainen fanifiktio-peli, johon on Bond-elokuvien klassisimpia hahmoja ja tapahtumapaikkoja ripoteltu ympäriinsä ja jossa tarina on uusi ja niiden käyttöön valjastettu. Mainittujen hahmojen lisäksi mukana on muun muassa teräväreunaista hattua viskova Oddjob, seksuaalisesti hypervirittynyt helikopteripilotti Xenia Onatopp sekä lopussa cameon tekevä nimettömäksi jäävä mutta ilmiselvästi tuo kalju kissansilittelijä Ernst Stavro Blofeld. Elokuvista tuttuja lokaatioita pelissä edustavat neljä tasoa kahdeksasta: Goldfingerin Fort Knox, GoldenEyen neukkupato, Dr. Non saari Crab Key sekä viimeisenä You Only Live Twicen tulivuoripäämaja. Ja kun pelattavana hahmonakaan ei nyt toimi Bond (mies nähdäänkin vain alkutehtävässä: MI6:n simulaatiomissiossa, jossa hän saa GoldenEyen pööpöilyjen seurauksena surmansa) vaan tämän erikoisuuksilla varusteltu vihollinen niin tajuaa viimeistään, että GoldenEye: Rogue Agentissahan on mitä herkullisimpia lähtökohtia käytettävänään ja upean Bond-pelielämyksen pitäisi täten olla ihan selviö!

Tosiasiassa Rogue Agent on aika pahasti hukattu mahdollisuus, mikä ilmenee parhaiten sen kovin kovin yksitoikkoisesta pelattavuudesta. Siinä missä tätä edeltäneet Bond-pelit olivat perinteisen putkimaisen ammuskelun ohessa tarjonneet pelaajille monipuolisuuden nimissä myös hiippailuosioita, vauhdikkaita ajotehtäviä sekä räiskintöjä, missä piti pelkän "raidelahtauksen" sijaan suorittaa jotain erityistehtäviä, on Rogue Agent taas pelkästään putkimaista ammuskelua. Eihän tuo nyt varsinaisesti haittaisi, myöhempi Activisionin Bond-peli Quantum of Solacehan (PS3-versio siis) oli myös hyvin pitkälti vain putkitulitusta, mutta hyvä tuntu ampumisessa sekä tasojensa ulkonäköjen vaihtelevuus ja ennen kaikkea kunkin sopiva pituus onnistuivat pitämään sen vallan viihdyttävänä first-person-shooterina. Rogue Agentin ampumatuntu on kyllä aivan mukiinmenevä, mutta tasot ovat kaiken suoraviivaisuuden ohessa kaikki hyvin samannäköisiä ja geneerisen värittömiä. Ja mikä pahinta, aivan sairaan ylipitkiä! Meniköhän esim. sen patotason läpivetoon yli tunti aikaa?! Vaikka jokaisessa tasossa onkin muutama tallennuspiste, missä voi pitää taukoa, ei se pelaamisen turruttavuutta juuri poista. Tämä tylsähkön näköinen ja äärimmilleen venytetty tasosuunnittelu etunenässä syö jo rutkasti Rogue Agentin uudelleenpeluuarvoa.

Mitä tulee sitten Rogue Agentin mahdollisuuksien hukkaan tarinassa ja hahmoissa, eivät ne ainakaan minua kaiken puuduttavan pelattavuuden ohessa niin hirveästi häiritse, mutta on se kaikki kuitenkin niin merkillepantavaa että täytyyhän se käsitellä. Tuttujen Bond-hahmojen ulkonäöt ovat aivan pätevästi uudelleenluotu alkuperäisten näyttelijöiden pohjalta, mutta hahmojen itsensä kanssa ei tehdä mitään joko erityisen kiinnostavaa tai lähdemateriaalilleen uskollista. Xenia Onatopp ei pomotappelussaan yritä rusentaa GoldenEyeta reisillään vaan ryntäilee vaan päättömästi ympäriinsä konepistoolien kera. Pelin puolivälin kohdalla petturiksi kääntyvää Oddjobia vastaan ei edes pääse tappelemaan vaan GoldenEye tyrkkää tämän heti ongelmitta kuiluun. Scaramangan, tuon kultivoituneen mestarisalamurhaajan näkisin taas mieluummin vihollisena, joka uhkaa pelaajaa kultaisella aseellaan enkä minään tympeänä pahisten omana Q:na, jonka kaikki ruutuaika menee pelkkään uusien laitteiden esittelyyn. Vaikea myös kuvitella Pussy Galore, tuo bad ass Goldfingerin naispilotti miksikään viettelevän kuuloiseksi pinkin helikopterin ohjaajaksi. Pelihahmo GoldenEyekaan ei ole yhtään sen mielenkiintoisempi ukko. Pelkkä mykkä ja kasvoton muiden sinne tänne ohjailema juoksupoika, josta ei kultasilmästään huolimatta mitään klassisen Bond-kätyrin henkeä huou. Kaikilta hahmoilta tuntuu puuttuvan liha luiden päältä, mikä koskee niin Goldfingeria kuin tri No:takin. Hehän eivät juuri muuta tee kuin jakelevat pelaajalle ja alamaisilleen monotonisesti käskyjä ja perimmäisistä motiiveistaankin toimissaan olisi ollut mukava tietää edes jotakin. Pelin tarina on ihan sopivan yksioikoinen, mutta kun hahmoista ei kummemmin välitä, ei sitten tarinastakaan kummemmin välitä. Niinhän se elokuvissakin menee.

Heikohko pelikokemus selittyy varmasti EA:n johtoportaan kärkkäästä puuttumisesta tuotantoprosessiin. Kuulemma tekijätiimille annettiin käsky valmistella Rogue Agent hyvin tiukan aikataulun sisällä ja antaa pelille nimeksi myös GoldenEye. On varmaan jo ilmennyt, että pelillä ei ole mitään tekemistä samannimisen Nintendo 64:n ammuntapelien uranuurtajan kanssa ja näin ollen ainoa syy tuolle nimelle oli vain pyrkimys rahastaa kyynisesti kyseisen pelin jättisuosiolla. Aikamoisen epäkunnioittavaa toimintaa ja kun ottaa huomioon vielä mainitun tekijäporukan lahjakkuuden, pistää entistä enemmän vihaksi. Hyvänen aika, siellähän oli ainakin mainioita Medal of Honor-pelejä tehneen EA Los Angelesin väkeä, aiempia Bond-pelejä hyvällä menestyksellä käsikirjoittanut Danny Bilson sekä virallisen Bond-sarjan alkuperäinen lavastesuunnittelija Ken Adam tasosuunnittelijana!

Kaikista moitteista huolimatta ei Rogue Agent nyt aivan onneton peli kuitenkaan ole. Kuten sanoin, tuntu aseilla ampumisessa on aivan kohdillaan ja erilaisia aseita on myös varsin kattava määrä. Projektiiliheitin Mag-Rail lienee suosikkini koko rosterista. Kahta asetta voi monissa tapauksissa kantaa ja käyttää yhtä aikaa ja se tuo hommaan kivaa cooliuden tunnetta. Aseiden äänitehosteet ja latausanimaatiot ovat myös miellyttäviä ja tapettavien rivivihollisten tekoälykin on sieltä fiksummasta päästä. Varsinaisen perusammuskelun toimivuus pääasiassa pelastaakin Rogue Agentin loppuun asti jaksettavaksi peliksi. Kultasilmän käytettäviin lisävarusteisiin kuuluvat polaarisuojus, MRI-visio, sähkölaitteiden hakkeroija sekä vihollisia ympäriinsä viskova magneettikenttä. Sinänsä hauskoja ominaisuuksia mutta ei niitä loppujen lopuksi paljoa joudu käyttämään. Kuten ei myöskään mahdollisuutta ottaa vihollisia panttivangiksi ja käyttää heitä kilpinä. Pelin multiplayer kuulostaa tosi siistiltä, kun se kuulemma pitää sisällään monia Bond-elokuvista tuttuja tapahtumapaikkoja, mutta harmillisesti sitä ei pääse milloin vaan pelaamaan, koska botteja ei ole lainkaan mukana.

GoldenEye: Rogue Agentilta osasin odottaa yleisesti mainittuja heikkoja puolia, joten ei peliä ainakaan pettymykseksi voi omalla kohdallani kutsua. Mutta ei se nyt toisaalta järin hyvälaatuinenkaan ole. Ehkä pelistä saa parhaiten irti, kun pelaa ikuisuuksia kestäviä tasojaan pari viikon-kuukauden välein, siten pelattavuus pysyy mahdollisesti tuorevoimaisena. Jos kuitenkin haluaa Bond-videopelin täynnä sitä elokuvista tuttua mielikuvitusta, vaihtelua ja omaperäisyyttä, pistäkää vaikka Everything or Nothing pyörimään. Jos taas tekee mieli tällaista suoraviivaisempaa mutta kuitenkin viihdyttävää räiskyttelyä, suunnatkaa kohti Quantum of Solacea.

Pisteet: 2/5

Caligula (1979)

Kuvaus antiikin Rooman erään pahamaineisimman keisarin, Gaius Julius Caesar Augustus Germanicuksen eli Caligulan väkivallan ja perverssioiden täytteisestä hallituskaudesta 37-41 jaa.

Eroottissävytteisistä b-elokuvista tunnetun italialaisohjaaja Tinto Brassin Caligulan oli ilmeisesti alun perin tarkoitus olla eräänlainen poliittinen satiiri Rooman valtakunnan ajoista, jossa ei nyt alun alkaenkaan olisi realistisen historiankuvauksen nimissä paljoa säästelty kidutuksia, orgioita, päähepun mielisairauksia yms. Mutta kun sitten tuli koko homman tuottaja, Penthouse-miestenlehden perustaja Bob Guccione, joka lisäili filmiin jälkikäteen lukuisia hardcore-kohtauksia sinne tänne, sai Caligula ilmestyessään lähinnä vain maailman kalleimman (15 miljoonaa dollaria) ja ammattimaisimmin tuotanto- ja näyttelijävoimin toteutetuimman pornoelokuvan maineen. Lopputuloksesta tyrmistyivät paitsi katsojat, myös valtaosa tekijätiimistä, ohjaaja Brassia ja päätähti Malcolm McDowellia myöten.

En tiedä, miten paljon Caligulan (ainakin siitä alkuperäisestä) materiaalista perustuu todellisuuteen kun ei historiankirjatkaan ole näitä keisarin umpipervoiluja kyennyt juuri todistamaan. Uskon kyllä, että kun historiallisia tositapauksia kuvaavan elokuvan sisällöstä noin 95% on seksiä, täytyyhän siinä kaikessa olla edes aavistuksenomaista perää (no pun intended), mutta oli miten oli, mahdollinen totuudellisuus ei poista elokuvasta sen suorastaan räiskyvää sensaatioleimaa. Siis hittolainen, mitä kaikkea tässä nyt onkaan, kastrointia, panemista, nekrofiliaa, panemista, insestiä, panemista, päänkatkontaa jne. Ai niin, muistinko mainita panemisen? Ja kaikki tämä mainittu oikein pikkiriikkistäkin veripisaraa myöten ruudussa. Tämä äärimmäistäkin äärimmäisempi äärigroteskius tekee Caligulasta kyllä elokuvana itsenään aivan helkkarin kiintoisan ilmestyksen, mutta varsinaisena katselukokemuksena on se lähes monumentaalisen vastenmielinen. Porno kun on muutenkin niin "underground" leffagenre ja niin tietyn tyyppisiin katsojan tarkoituksiin ja tilanteisiin suunnattu ettei sitä missään nimessä pitäisi sekoittaa mihinkään valtavirran lajityyppeihin. En usko, että tämä elokuva olisi ollut yhtään sen mieluisampi ja vähemmän sensaatiomaisempi tapaus, jos tuottajat olisivatkin antaneet sen olla rauhassa, mutta ehkä tilaa olisi sitten voinut jäädä edes enemmän niiden väkivaltaisuuksien kuvaukselle, mitä tällaisista elokuvista aina mieluummin odottaa.

No yritetään nyt kumminkin hakemalla hakea vielä jotain positiivista itse sisällöstä. Vaikka jokaisen näyttelijän kyvyt katoavatkin kaiken perverssihuurun alle, ei ainakaan Malcolm McDowell varsinaisesti petä hirviökeisari-roolissaan. Jo Kellopeliappelsiinissa ihan Caligulan tyylistä ultraväkivallan pyörteissä liihottavaa psykopaattia Alex DeLargea vallan vakuuttavasti esittänyt McDowell pitkälti toistaa tässä tuon hahmon eikä sitä nyt sinänsä voi olla arvostamatta. Kellopeliappelsiinista puheen ollen, tiedättehän te siitä sen kohdan, jossa Alex lukee vankilassa Raamattua ja tulkitsee sen omasta sadistisesta näkökulmastaan, Jeesuksen ristiinnaulintoineen kaikkineen? Miten minusta tuntuu, että koko Caligula on vain yksi iso osa juuri kyseistä Alexin fantasiointia siellä putkassa? :D

Nippelitietona vielä veteraaninäyttelijä John Gielgudin hupaisa kommentti tunnelmistaan Caligulan lavasteissa: "Oh, it's wonderful. I've never seen so much cock in my life."

Pisteet: 1/5

The Woman in Black (2012)

1900-luvun alku Englannissa. Synnytyksessä vaimonsa menettänyt lontoolainen asianajaja Arthur Kipps matkustaa Crythin Giffordin kylässä sijaitsevaan syrjäiseen kartanoon selvittämään sen hiljattain kuolleen omistajan, Alice Drablow-nimisen leskinaisen perintösotkuja. Mutta eipä mene paljoakaan aikaa saapumisensa jälkeen, kun Arthur joutuu todistamaan, kuinka kartanon ympäristössä oleskeleva musta haamunainen alkaa terrorisoida kylän lapsukaisia...

Triviana mainittakoon, että The Woman in Black kuuluu 50-70-luvuilla rajuja verenvärjäämiä Universal Monster -modernisointeja väsänneen Hammer Film Productionsin uuden ajan kauhutuotantoihin. Se ei kuitenkaan ollut se syy, miksi tämän halusin katsoa vaan se, että kiinnosti nähdä, pärjääkö tuo brittiläinen babyface Daniel Radcliffe jossain muussa elokuvaroolissa ilman, että Harry Potter-leimansa paistaa läpi. Ja ihan kohtuupätevästi hän pääroolinsa tässä kyllä veti niin ettei niin paljoa päässyt käymään. Tuo positiivisuus ei kuitenkaan juuri pelasta elokuvaa sortumasta melko halpoihin jumpscare-pelotteisiin joka toisessa kohtauksessa ja muutenkin vähän turhan perinteisiin kauhukuvioihin, mitä tulee tylsähkön harmaisiin maalaismaisemiin ja tuohon kummitustaloon. Samanaikaisesti traaginen ja onnellinen loppukohtaus teki sentään ihan kohtuullisen vaikutuksen.

Pisteet: 2/5

Räsynukke (1955)

Maailmassa on paljon laadukkaita elokuvia, jopa klassikkoasemassa olevia sellaisia, jotka ovat objektiivisesti hyviä. Eli moninaisia ansioitaan liittyen joko juoneen, yksittäisiin kohtauksiin, näyttelijöihin, kameratyöhön, visuaaliseen ilmeeseen jne. ei voi kiistää, mutta se on sitten eri asia, onko näillä elokuvilla tarjottavanaan sitä katsojalle kaikkein tärkeintä elementtiä eli hyvää viihdearvoa. Minulle tällaisia elokuvakokemuksia ovat miltei aina olleet sellaiset läpikotaiseen synkkyyteen, ahdistavuuteen ja epätoivoon nojaavat filmit. Malliesimerkkeinä toimikoon Brian De Palman Carrie (1976) ja Charles Laughtonin Räsynukke (1955), mistä puhutaan nyt vähäsen.

30-luvun lama-ajan Amerikassa Ben Harper tuomitaan kuolemaan toteutettuaan pankkiryöstön köyhän perheensä elättämiseksi. Odottaessaan teloitustaan putkassa hän kertoo kaikki tekosensa sellikaverilleen, leskinaisia murhaavalle huijarisaarnaaja Harry Powellille, paitsi sen, minne ehti ennen pidätystään kätkeä rahat. Kun Powell vapautuu, suuntaa hän Harperien luo, jossa hänelle selviää, että vain perheen lapset John ja Pearl tietävät rahojen kätköpaikan...

Räsynukke jäi aikanaan paremminkin näyttelijänä tunnetun brittimiehen Charles Laughtonin ainoaksi ohjaustyöksi, aikalaisyleisö ja -kriitikot kun eivät yhtään osanneet sulattaa näin uudenlaista teosta, erikoista rikos-, kauhu- ja jopa fantasiagenrejä keskenään yhdistelevää synkkyysrallia. Vuosikymmenten kuluessa ja Laughtonin jo menehdyttyä elokuvan suosio alkoi sitten radikaalisti kohota (siinäkin määrin, että on päätynyt muun muassa National Film Registryn klassikkoelokuvien listalle), mutta saatan itse ymmärtää jopa enemmän noita 50-luvun immeisiä, jotka tämän näkivät. Äärimmäisen synkkäsävyinen ja epämiellyttävä Räsynukke ei tosiaankaan päästä katsojaansa helpolla, mikä tuleekin jo perusasetelmastaan ilmi: lapset aistivat ainoina vaaran reviirilleen tunkeutuneessa murhamiehessä, mutta koska he ovat vasta sellaisia "pieniaivoisia" räkänokkia, niin kukapas aikuisista nyt heitä uskoisi? Ja varsinkin kun tämä mies on vieläpä oikea hyveellisen ihmisen perikuva eli pappi! Kun tätä aihetta miettii, on se vielä tänäkin päivänä hyvin ajankohtainen, mikä ainakin minulle on tullut selväksi esim. erään Poliisi-TV:n samantyylisen rikoksen jälkipuinnin näkemisen kautta. Ajankohtaisuuden tiedostaminen ei kuitenkaan saa allekirjoittanutta varsinaisesti viihtymään Räsynuken parissa yhtään paremmin vaan se vain korostaa homman epämieluisaa fiilistä entisestään. En tiedä, ovatko aiemmat kaksi katselukertaani tämän parissa osuneet hetkiin, jolloin olisin ehkä sittenkin kaivannut jotain pirteämpää filkkaa, mutta ainakin nyt uskon vahvasti siihen, että kyse on vain tämäntyylisiä ahdistuspläjäyksiä kaihtavasta leffamaustani.

Mutta kuten sanoin, Räsynukke on objektiivisesti tarkasteltuna hieno elokuva eli siellä kaiken synkeyden keskellä on toki havaittavissa monia positiivisiakin puolia, joita ei ole reilua sivuuttaa. Paras juttu täytyy olla Harry Powellia tulkitseva Robert Mitchum, joka itse asiassa pelastaa elokuvan katsottavaksi. Aina upeita (pahis)rooleja vetänyt Mitchum ei petä tässäkään. Hän esittää todella uskottavasti ja ennen kaikkea pelottavasti kiihkouskovaista ja päämäärätietoista murhaajasaarnaajaa, joka vieläpä uskoo olevansa oikeutetusti vain jumalan asialla. Sanoisin jopa että menee sinne elokuvahistorian hyytävimpien mulkvistien joukkoon. Muutkin näyttelijät tekevät aivan pätevää työtä (lukuunottamatta varsin yhdentekeviä muksutähtiä Billy Chapinia ja Sally Jane Brucea) ja elokuvan mustavalkokuvauskin näyttää monessa kohtaa suorastaan unenomaisen kauniilta.

Kaiken kaikkiaan: hyvät toivottomien elokuvien ystävät, Räsynukke on teille!

Pisteet: 3/5

Hammerin Dracula -jatko-osat (1960-1974)

Siinä missä Hammer Film Productionsin ensimmäinen Dracula oli varsin tyylikäs ja hienosti näytelty goottikauhu, on jokainen sen useista jatko-osista puolestaan oikea itseääntoistavuuden ruumiillistuma. Näin ollen ne ovat myös niin epämuistettavia tapauksia, että vain niputtamalla ne kaikki samaan kirjoitukseen voi niistä saada kunnolla sanottua jotain.

Hammerin Dracula-jatkikset ovat siis The Brides of Dracula (1960), Dracula - pimeyden prinssi (1966), Dracula on noussut haudastaan (1968), Dracula, paholaisen lähettiläs (1970), Vampyyrin arvet (1970), Draculan kosto (1972), Dracula elää ja voi hyvin (1973) sekä viimeinen ja ainoa joka on minulta vielä näkemättä, Seitsemän vampyyrin legenda (1974). Löytyy kustakin elokuvasta toki aina vaikuttavasti esiintyvä Christopher Lee (Bridesia lukuunottamatta) sekä vähintään yksi-kaksi kohtuullisen tehokasta shokkituokiota, mutta juonenkulultaan ja perusasetelmiltaan niissä ei ole ikinä mitään oikeasti uutta ja ihmeellistä ja näin ollen ne ovat parhaimmillaan vain ok-tasoisia. Joka osassa toistuu sama kaava: vampyyrikreivi herätetään ties millä musta magia-mumbojumbolla kuolleista ja siitä hän sitten lähtee puhkomaan paperinohuilta kuolevaishahmoilta kauloja, kunnes pari onnekasta saa lopulta lähetettyä hirviön takaisin manan majoille. Ja sama uusiksi seuraavassa elokuvassa...

Paholaisen lähettiläs on ainoa Dracula-jatko, josta muistan edes jotakin, mitä voisi tuoda esille ja se lienee myös suosikkini kaikista näistä. Toki sekin taipuu nopeasti taas tutuksi kaulojenpuhkonta-hutuksi, mutta ainakin kreivin henkiinherätys-osio tuntui saavan aiempia mielikuvituksellisempaa otetta ja sivurooleissa oli myös pari hyvin mielenkiintoista brittinaamaa, nimittäin Geoffrey Keen ja Peter Sallis. Ensinmainittu tuli myöhemmin tunnetuksi Roger Mooren Bond-elokuvien äreänä puolustusministerinä ja jälkimmäinen Wallace & Gromit -vaha-animaatioiden Wallacen äänenä.

Koirankeksit (1930)

Kuulu Afrikan tutkija, kapteeni Jeffrey T. Spaulding joutuu keskelle kaaosta, kun kunniakseen järjestetyissä juhlissa varastetaan arvokas taulu.

Marxin klassisen koomikkoveljesryhmän järjestyksessään toinen elokuva Koirankeksit vaikuttaa vielä vahvasti lämmittelyltä. Kunkin jätkän tutuksi tulevat komiikkakuviot ovat jo läsnä (ainoaa asiallista jäsentä Zeppoa lukuunottamatta), mutta käsikirjoitus mättää pahasti. Monet kohtauksista venyvät suorastaan spedemäisen pitkäpiimäisiksi jahkailuiksi - mitä tulee etenkin Grouchon verbaalitykityksiin - ja nuo tyhjänpäiväiset musiikkinumerotkin eivät muuta tee kuin keskeyttävät koko touhun. Porukan jäsenistä suosikkini, aina mykkä Harpo hysteerisine pantomiimeineen ja sirkustemppuineen tarjoaa ne muutamat toimivat hupihetket.

Marxien leffat pitää tietenkin nähdä useamman kerran, sillä vitsitarjonta menee useasti niin tolkuttoman energiseksi, että väkisinkin missaa jotain niistä ekoilla katselukerroilla. En kuitenkaan usko, että Koirankeksien uusi näkeminen joskus parin-kolmen vuoden päästä parantaa kokonaisuutta mitenkään oleellisesti, toisin kuin kahden tätä ennen (myös vain kerran) näkemäni, ja selvästi hauskemman Marx-tuotannon Hevosen sulkien (1932) ja Neljän naurettavan naapurin (1933) tapauksessa.

Pisteet: 2/5

Leprechaun (1993)

Tory Redding muuttaa isänsä kanssa asumaan hylättyyn pohjoisdakotalaiseen maalaistaloon, tietämättä yhtään sen historiaa: kymmenen vuotta sitten taloa asuttanut O'Gradyn isäntä oli joutunut irlantilaisen taruolennon Leprechaunin hyökkäyksen kohteeksi anastettuaan tämän rakkaat kultarahat. Mies sai teljettyä kummajaisen laatikkoon, mutta kokemansa halvauksen seurauksena ei ehtinyt tappaa tätä. Nyt Leprechaun vapautuu ja vannoo löytävänsä isännän kätkemät rahat, tavalla tai toisella.

Kauhuhuttu Leprechaun kuuluu niihin elokuviin, joiden tuntuu olevan todella vaikea päättää kohderyhmäänsä. Nuorempaa yleisöä ollaan ainakin kosiskeltu kaiken maailman haukotuttavilla hömppähahmoilla, jopa slapstick-ulottuvuuksiin kohoavalla toiminnalla sekä tuon Leprechaun-hirvityksen juustoisella vitsailulla kohtauksesta toiseen, mutta siellä välissä tulee sitten aina vastaan useitakin selvästi aikuisille sallitumpia verisiä väkivaltaryöpytyksiä, mistä se pollarin silmän päästä repäisy toimikoon sinä...no, silmiinpistävimpänä (XD) esimerkkinä. Oikeastaan koko elokuva menee tuon yhden mutta pahasti meiningistä erkaannuttavan häiriötekijän seurauksena kaikessa vikaan.

Warwick Davis vetäisee Leprechaunin roolinsa kyllä sinänsä sopivan energisesti ja todella näkyy, että näyttelijällä on ollut roolissaan hauskaa, mutta pääasiassa leffan sekavan yleisilmeen vuoksi ei hän saa missään kohtaa tilaa tehdä sitä todellista vaikutusta. Hahmostaan puheen ollen, Leprechaunin taikavoimaiset kyvyt teleporttailuja ja esineiden liikuttamisia myöten tuntuvat tulevan esille tässä vain sen mukaan, miten ne käsikirjoittajille sopivat kuhunkin kohtaukseen, ts. kaikki logiikka ja yhdenmukaisuus unohtuu tässäkin tapauksessa sen siliän tien. Muutama kohtuullinen vauhtituokio ja "practical effect" loppukliimaksin yhteydessä ei nekään pelasta enää mitään tässä pölvästelyssä.

Ai niin, kuten kaikki tämän leffan nähneet miltei aina mainitsevatkin, tuleva Frendit-tähti Jennifer Aniston esittää sitä Leprechaunin keskeisintä kummittelun kohdetta.

Pisteet: 1/5

Lämäri (1977)

Huonomenestyksisen alasarjan lätkäjoukkueen Charlestown Chiefsin pelaajavalmentaja Reggie Dunlop tajuaa, että ainoa keino päästä takaisin parrasvaloihin on unohtaa kaikki oikeaan taitoon perustuva luistelu ja ottaa käyttöön provosoinnin ja turpaanvedon kaltaiset kyseenalaiset taktiikat.

Räväkkä urheilukomedia äärimmilleen ylilyödystä jääkiekkoväkivallasta, jossa tietenkin nuo veriset (ja finaalissa jopa eroottiset!) lätkämatsit ovat sitä hupaisinta seurattavaa, draamapainotteisten tarinointien siellä jäähallien ulkopuolella ollessa sitten pahimmillaan sitäkin puuduttavampia. Tästäköhän muuten Kummeli-porukka sai inspiraatiota omaan jääkiekkosketsiinsä ensimmäisessä elokuvassaan Kummeli Stories?

Pisteet: 3/5

Omat elokuvani: Linnuntiellä

Huolimatta typeristä pikkupoika-aikojeni leffaideoista mallia ClipperMax ja Suomen luonto luo outoa taikaa en ole luopunut harrastuksestani kehitellä omia elokuvia. Harvoin tulee mieleen niitä ideoita ja aiheita, minkä pohjalta lähtee suunnittelemaan, mutta silloin sitäkin herkullisemman kuuloisia. Pariin otteeseen olen saanut jopa ihan täysimittaisen (ja monesti edelleen melko köykäisen) juonikuvauksen jostakin leffasta kirjoitettua, mutta siihen muotoon se on vieläkin jäänyt, oikean tarkan käsikirjoituksen tekemistä parenteeseineen kaikkineen kun en vielä osaa.

Tässä nyt yksi juuri viime aikoina keksimäni ja mielessä pyörittelemäni elokuvaidea, joka on vielä kuitenkin vain idean tasolla.

Linnuntiellä-työnimellä kulkeva komedia, jossa mies tekee kävelymatkan täällä suomenmaalla paikasta A paikkaan B täysin linnuntie-tyyliin eli kulkee vain täydellisen suoraa viivaa perille asti. Varmaan joku baariporukan keskinäinen vedonlyönti voisi olla syynä tähän haasteeseen. Vastassa olisi sitten luonnollisesti ties minkämoisia esteitä, minkä läpi pitäisi päästä. Esim. vilkkaat autotiet ja junaradat pitää pujotella tarkasti ja vauhdikkaasti, rakennuksiin pitää jopa räjäytellä reikiä että niiden läpi pystyy kulkemaan ja korkeita kallioitakin pitkin joutuu kiipeilemään. Loppupäässä voisi sitten odottaa pahin kaikista eli vaikka joku huippusalainen, huippukielletty ja huipputarkkaan vartioitu Area 51-tyylinen tutkimusalue. Kyseessä olisi siis tavallaan semmoinen umpiälyvapaa Calamari Union.

Ensireaktioni elokuvasta Stand by Me - viimeinen kesä (1986)

HUOM! Mahdollisia spoilereita edessä!

Neljä murrosikäistä poikaa lähtee porukalla katsomaan kotikylänsä laidalla nähdyn kuolleen nuorukaisen ruumista. Matkalla nelikko kertoilee roisia vitsejä ja tarinoita, välttelee vaaroja ja purkaa tunteitaan liittyen sekä rikkinäisiin perhesuhteisiinsa että poppoonsa tulevaan hajoamiseen, mihin piakkoinen yläasteelle siirtyminen on syynä.

Pienimuotoinen, mutta hyvin uskottavanmakuinen, samaistuttava ja hauskasti sanailtu Stephen Kingin lyhytromaaniin Ruumis pohjautuva nuorisokuvaus, jossa lapsinäyttelijätkin osoittautuivat kaikki ennakkopeloistani poiketen vallan vakuuttaviksi rooleissaan. Ohjaaja Rob Reiner on selvästi ymmärtänyt tämän kirjailijan lähdemateriaaleja, mistä osoituksena muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt toinen King-filminnöksensä Piina, jonka muistan vuosia sitten räjäyttäneen tajuntani aivan totaalisesti.

Elokuvajuliste-arvostelut: 007 ja Kultasormi (1964)

Bond-leffoista klassisimman eli Kultasormen ilmeisesti vaihtoehtoinen juliste. Varsin erikoinen, sillä Bondin kaltainen ikoninen toimintasankarikingi esitetään tässä oikein viimeisen päälle alakynteen jääneenä. Luulen, että tässä haluttiin korostaa sarjan ensimmäisen bad ass-henkisemmän Bond-tytön Pussy Galoren pystyvyyttä, mutta ei nyt sentään siinä määrin tarvitsisi, että unohdetaan itse pää-äijä 007:n coolius ja ylivoimaisuus!

Olisivat muuten voineet laittaa tämän näkymän elokuvan alkutekstijaksolle uskollisesti kuultamaan läpi tässä taustalla olevasta kultakädestä, eikö vain?

Elokuvajuliste-arvostelut: 007 ja kultainen ase (1974)

Elokuvajulisteiden (lähinnä vanhojen) ystävänä pistän nyt kehiin tämmöistä blogisarjaa, jossa arvioin aina satunnaisesti muutamia joko vanhojen tai uudempien elokuvien pohjalta tehtyjä julisteita. Riippuu aina siitä, mistä löytyy reilusti sanottavaa. Aloitetaan James Bond-elokuvan 007 ja kultainen ase eurooppalaisesta(?) julisteesta.

Aika kehnohko juliste. Eikö Francisco Scaramangan uhkavuutta voinut millään muilla tavoilla korostaa kuin vertaamalla tätä menneisiin Bond-pahiksiin? Outo ratkaisu. Hahmojen ulkonäöissäkin on naisia lukuunottamatta parantamisen varaa: Roger Moore muistuttaa enemmänkin Robert Redfordia, Christopher Lee taustalla taas jotain iäkästä tupakoitsijaa. Miehen kultaista asettakaan ei meinaa erottaa kaiken kimalluksen keskeltä!