maanantai 27. helmikuuta 2023

Ensireaktioni elokuvasta Freaks - kummajaiset (1932)


Friikkisirkuksen kääpiöesiintyjä Hans aikoo mennä naimisiin hemaisevan trapetsitaiteilija Cleopatran kanssa, tietämättään, että nainen aikoo heti häiden jälkeen myrkyttää miehen, omia hänen muhkean omaisuutensa ja aloittaa sitten yhteisen elämän todellisen rakkautensa, voimamies Herculeksen kanssa. Mutta ehtivätkö sirkuksen muut kummajaiset haistaa touhussa palaneen käryä ja puuttua peliin ajoissa?

Tämän elokuvan näkemisestä on jo noin puolitoista vuotta aikaa, mutta muistan ensireaktioni siitä vielä oikein hyvin.

Ottaen huomioon nimensä, aihepiirinsä ja ilmestymisvuotensa, Freaksin voisi hyvin kuvitella olevan sellainen tyypillinen 30-luvun kauhufilmi, joka käyttää nyttemmin halpahintaisen oloisesti pelottelun aiheinaan epämuodostuneita ihmisiä. Niin minäkin aluksi luulin, mutta miten positiivisesti sitten sainkaan yllättyä! Freaks onkin sen sijaan lähes täysin draamapainotteinen tarina, jossa varsin rajut lopputapahtumansa alkavat vasta täyttää kauhun tunnusmerkkejä, mutta ennen kaikkea se on vaikuttava, todentuntuinen ja ajankohtansa huomioiden suorastaan ihailtavan humaanisti kuvattu kertomus, jonka friikkisirkuslaiset ovatkin tosiasiassa ne inhimillisimmät tapaukset ja ne todelliset "luonnonoikut" täysin normaalit ihmiset. Todentuntuisuuden fiiilistä lisää luonnollisesti se, kuinka elokuvan friikkejä esitti joukko ihkaoikeita aikansa kummajaisia, kuten tunnetusti alaraajattomana syntynyt Johnny Eck ja siamilaiskaksoset Daisy & Violet Hilton.

Näin suorasukaiseen ja ajoittain jopa groteskiin tyyliin yltynyt elokuva luonnollisesti järkytti silloin 30-luvulla niin yleisöä kuin tuotantoyhtiö Metro-Goldwyn-Mayeriakin. Teatteriväki ei Freaksin parissa viihtynyt alkuunkaan, jolloin se floppasi aivan täydellisesti, tiputtaen siinä sivussa ohjaajansa Tod Browninginkin ison hintaluokan filmien parista pelkkien b-produktioiden tekijäksi. Lisäksi MGM:n studiopamput leikkasivat Freaksia rajusti, pudottaen sen keston 90 minuutista jopa 64:ään. Tuossa piileekin minusta elokuvan ainoa isohko miinus. Ylenpalttiset leikkelyt näkyvät erityisesti elokuvan loppukohtauksessa, estäen sitä olemasta läheskään niin tehokas kaikessa synkkäsävyisyydessään kuin mitä se olisi voinut olla. Poistetut pätkät taisivat tunnetusti vielä unohtua sinne leikkaushuoneen lattialle eikä näin ollen Freaksin alkuperäisversiota ole harmillisesti ikinä voinut nähdä mistään.

Vaikka Freaksin maine vuosikymmenten edetessä onkin rajusti noussut, voi sitä pitää edelleen aivan liian vähäiselle huomiolle jääneenä ja siksi monien keskuudessa myös väärinymmärrettynäkin mestariteoksena. Sanonpa siis vain, että todistakaa ennakkoajatuksenne vääriksi ja katsokaa tämä elokuva!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti