Amerikkalainen kilpakuski Michael Delaney osallistuu vuoden 1970 Le Mansin 24 tunnin ajoihin. Vastassa on muun muassa tasaväkisin kilpakumppaninsa, saksalainen Erich Stahler sekä viime vuoden kisassa traagisesti kuolleen vastaparinsa leskinainen.
Olen pitänyt itseäni ihan pienestä pitäen automiehenä. En ehkä ihan täysvaltaisena, koska autojen tekniset aspektit eivät kiinnosta juuri yhtään, mutta ulkonäkö ja äänimaailma sitten sitäkin enemmän. Monesti tuntuu, että olen koko maailman harvoja ikäryhmäni edustajia, joita autot vetävät puoleensa, kun esim. jokainen seuraamani tubettajaihminen tekee hyvinkin selväksi, ettei heillä ole autoista minkäänlaista tietoa. No kuitenkin, en tiedä, laukaisivatko juuri nämä seuraavat viihdepläjäykset autofriikkeyteni pienenä vai vahvistivatko ne sitä vain ennestään, mutta silloin kummiskin kuumaa kamaa olivat näin ollen esim. autopelisarja Gran Turismo, BBC:n humoristinen kaaraohjelma Top Gear sekä monensorttiset autourheiluelokuvat, joista nyt nostetaan esille vuoden 1971 tekele nimeltä Le Mans.
Le Mans kertoo puolidokumentaarisen kuvauksen vuoden 1970 Le Mansin 24 tunnin ajoista. Projektin käynnistäjänä toimi elokuvassa sen päähenkilöä Michael Delaneyta esittävä jenkkinäyttelijä Steve McQueen, joka oli tosielämässäkin ihan kovan luokan autokilpailuja vedellyt. Elokuvan kilpamateriaali taltioitiin pääosin jo vuoden 1970 oikeista Le Mansin ajoista. Tuotantoyhtiön kielloista johtuen McQueen itse ei saanut tuossa kisassa ajaa vaikka olisi halunnut. Yhden elokuvassa nähtävistä onnettomuuksista ajoi kilpakuski David Piper, joka sen seurauksena menetti osan toisesta jalastaan. Tämä kaikinpuolin poikkeuksellinen ja kunnianhimoinen projekti ei kuitenkaan muodostunut ilmestyessään mitenkään kummoiseksi kassamenestykseksi eikä Le Mans vielä tänäkään päivänä erityistä suosiota tai ylipäätään edes huomiota tunnu saavan. Voin kyllä tavallaan ymmärtää miksi.
Elokuvastahan tuntuu hieman uupuvan se minkä tahansa elokuvan keskeinen tukijalka eli varsinainen juoni. Se vaikuttaa enemmänkin ajankuvalta ollessaan hankala sekoitus dokumentaarista kilpa-ajojen esittelyä sekä satunnaisia fiktiivisiä draamapohjaisia tuokioita. Heikkoa mainetta selittää varmasti myös se mainittu kaltaisteni nuorten autoihmisten puute tänä päivänä, minkä vuoksi tälle ei haluta edes pientä mahdollisuutta nykyäänkään antaa. Le Mans ei siis tosiaan ole elokuvan jokaisen makuun. En ole varma, onko kyseessä lähinnä vain suuri annos autofanitustani ja nostalgiaa tätä elokuvaa kohtaan, mutta itse näen Le Mansin erikoisen yleisilmeen pääosin hyvin kiinnostavana ja koukuttavana asiana. Ehkä tämä pitää vain katsoa sellaisena 2001: Avaruusseikkailu-tyylisenä elämysfilminä, jossa tekninen mestarillisuus on kenties jopa tarinaa isompi anti katsojalle. Nyttemmin katsottuna ja tietäväisempänä voi myös arvostaa Le Mansin upean autenttista tapaa kuvata kilpailukohtauksia. Ei mitään CGI-autoja Drivenin malliin vaan oikeita aikansa Ferrareita ja Porscheja oikealla Circuit de la Sarthella! Mainittujen autojen ääntelytkin ovat tässä niin miellyttäviä, että niitä voisi kuunnella ikuisuuksia.
Kuvauksellinen hienous näkyy kuitenkin ehkä jopa kilpakohtauksia hienommin elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa, joissa Delaney ajelee Porsche 911:llään pitkin hiljaisia ranskalaisteitä aamutuimaan. Michel Legrandin rauhaisa taustamusiikki tuo myös oman osansa alkupuolen vaikuttavaan vähäeleisyyteen.
Keskeinen osa Le Mansin viihdyttävyyttä (ja vähäeleisyyttä) tulee myös sen päätähdestä eli itse Steve McQueenista, jonka voin helposti asettaa sinne suosikkinäyttelijöitteni kärkipäähän. Ei ole mies turhaan ansainnut "King of Coolin" titteliä, sillä sitä hän on oikein viimeisen päälle. John Belushin ohella niitä tähtiä, jotka poistuivat keskuudestamme aivan liian aikaisin. Sivuosanäyttelijät jäävät pätevistä suorituksistaan huolimatta melko lailla seinäkoristeiksi McQueenin rinnalla, vaikka naispääosaa vetävä Elga Andersen erittäin kaunis onkin. Tykkäänkin myös siitä, miten hänen ja McQueenin välille ei pyritty rakentamaan mitään kokonaisen sivujuonen mittaista rakkaussuhdetta vaan se jätetään vain pariin hienovaraiseen vihjaukseen. Mukavaa kliseiden välttelyä.
Laajamittaisesta puolustuspuheestani huolimatta Le Mans ei kuitenkaan ole ihan täydellinen elokuva. Parjattu ylidokumentaarisuus korostuu minulle ärsyttävimmin kohtauksessa, jossa ajojen kuuluttaja esittelee monipäiselle yleisölle sen historiaa. Puhetta olisi hyvin voitu karsia, sillä hetkeksi aikaa se tuppaa hieman irtaannuttamaan meiningistä. Ja jos sitä pakollista draamaa virkistävästi karsittiin McQueenilta ja Andersenilta niin sitten sitä tuupattiin parin kohtauksen ajaksi Delaneyn tallitoverille Johann Ritterille ja vaimolleen. Nämä tuntuvat kokonaisuuden kannalta melko pitkäpiimäisiltä ja tarpeettomilta seurattavilta.
Kaiken kaikkiaan Le Mans on kaikessa ainutlaatuisessa tyylissään hyvin mieleenpainuva kokemus tälle katsojalle. Nostalginen, vähäeleinen sekä hienosti näytelty, kuvattu ja äänitetty.
Pisteet: 4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti