Manos: The Hands of Fate (1966)

Kolmihenkinen perhe eksyy keskelle texasilaista erämaata, jossa salaperäinen pakanakultti järjestelee riittiseremonioitaan.

Olipa kerran lannoitemyyjä nimeltään Harold P. Warren, joka meni lyömään käsikirjoittaja Stirling Silliphantin kanssa vetoa siitä, että saa ihan itse tehtyä tuosta vaan kokopitkän elokuvan. Ei sitten muuta kuin 19 000 dollaria kasaan, pari läheisessä teatterissa näytellyttä kaveriaan mukaan ja keskelle El Pason syrjäseutua kuvaamaan kauhua. Kuka tietää, ehkä moisista lähtökohdista huolimatta lopputulos olisi voinut jopa toimia, halpisohjaajien kunkku Roger Corman sen on ainakin ajoittain osoittanut. Yhdestä asiasta saattoi kuitenkin päätellä, että projekti olisi alusta alkaen tuomittu epäonnistumaan. Siitä, ettei kenelläkään työryhmästä ollut minkäänlaista kokemusta elokuvan tekemisestä, etenkään koko touhun pääarkkitehdillä, sekä ohjaajana, käsikirjoittajana että tuottajana toimivalla Warrenilla. Mutta hei, kuka tietää, elämähän on täynnä yllätyksiä! Ehkä herra Warren olikin todellinen leffanero ja tarjosi meille jotain suorastaan maailmoja mullistavan upeaa jäl...no okei okei, vitsit sikseen.

Ei ole ihmettelemistä siinä, että Manos: The Hands of Fate löytyy nyttemmin niin monelta maailman huonoimpien elokuvien listalta. Mistähän tässä edes aloittaisi? Kenties hahmojen tavasta laiminlyödä aavistuksenomainenkin logiikka tilanteesta toiseen? Tai kenties ikuisuuksia kestävistä ja kuin seinään loppuvista kohtauksista? Tai "näyttelijäsuorituksista"? Kuvauksesta? Juonesta? Plääh, anti olla. Tämä kuuluu niihin paskaelokuviin, joiden huonoutta ei vaan pysty selittämään, ihan vain itse näkemällä sen tajuaa.

Yhteenvetona kummiskin, että objektiivisesti katsottuna täysi nolla eikä ole huonoudessaan edes hauska. Noin ennen puoltaväliä köppäisyytensä saattoi olla vielä parhaimmillaan kiehtovaa seurattavaa, mutta sekin tunne kaikkosi viimeistään lopun päättymättömältä tuntuvien riittipelleilyjen myötä.

No sentään tuon julisteessakin näkyvän kulttijohtajan viitta-asu oli ihan aidosti cool.

Pisteet: 0/5

Jatkoajatuksia Itse valtiaista

"Tämähän on kuin Sodoma ja Kouvola!"
- Ben Zyskowicz mainostaessaan kokoomusta maaseudulla jaksossa 137

Tuossa tammikuussa julkaisin tänne blogiin arvostelun hyvälaatuisesta poliittisesta satiirisarjasta Itse valtiaat. Kannattaa ehkä lukea se ennen tätä, koska nyt tulee hieman jatkoajatuksia sarjasta. Tein arvion seitsemännen tuotantokauden katselun kohdalla, mutta sen jälkeisten toisen seitsemän kauden jaksoja tsiigaillessa tulikin mieleen varsin mukavasti uutta sanottavaa sarjasta, joten tässä nyt sitä...

Itse valtiaat ei ole muuttunut juuri miksikään tässä 11. kauden vaiheillakaan. Samaa hyvän ja huonon laadun, hauskan ja tylsän huumorin sekä näppärän ja jakeluun menemättömän satiirin horjahtelua puoleen ja toiseen kuin alussa. Joskus eteen tullut pitkäkin liuta puuduttavia jaksoja on korjaantunut aina pikimmiten, esim. esiinmarssittamalla uusia poliitikkohahmoja, joita ovat olleet muun muassa kokoomuksen Jyrki Katainen sekä SDP:n Eero Heinäluoma. Ehkä yhdeksi ongelmaksi on tosiaan muodostunut se, josta Hesarikin jo aikoinaan valitteli eli tuoreiden poliittisten tapahtumien sijaan sarja tuppaa vain toistamaan samoja karikatyyrejä.

Ei siinä etteikö moni niistä tutuistakin karikatyyreistä olisi edelleen viihdyttäviä. Paavo Lipposesta on ainakin tullut minulle todellinen kulttihahmo kaikessa äijämäisyydessään. Sääli vain että nyt hänetkin on pitänyt Sauli Niinistön tapaan siirtää syrjempään, mutta kaipa se oli pakko tehdä kun miehestähän tuli 2003 pitkälti puolueeton työntekijä eli eduskunnan puhemies. Mutta luojan kiitos myös demari Erkki Tuomiojan rooli on pienentynyt, sillä mitä vähemmän hänen haukotuttavaa ja ei-melkein-koskaan huvittavaa filosofointia joutuu kuuntelemaan, sen parempi. 14. ja viimeinen kausi on siis vielä edessä mutta nyt jo vähän harmittaa että toivat enää siinä vaiheessa sarjaan kolme uutta hahmoa eli keskustan Paavo Väyrysen ja Sirkka-Liisa Anttilan sekä kokkari Ilkka Kanervan. Ei siis varmaan jää tarpeeksi aikaa päästä kunnolla syventymään heihin.

Kuten virallisessa arvostelussa jo sanoinkin, Itse valtiaat on kaikesta flip-floppailevasta viihdearvostaan huolimatta ollut merkittävä sarja minulle, koska se on todella lisännyt kiinnostustani politiikkaa kohtaan ja tehnyt siitä paljon lähestyttävämpää. Ilman tätä en varmaankaan nyt niin hanakasti etsisi omaa ehdokastani tulevissa eduskuntavaaleissa äänestämistä varten.

Sarjan ohella katsoin viime viikonloppuna myös sen pohjalta tehdyn täyspitkän elokuvan Keisarin salaisuus. Siitä aiemmin julkaisemani arvostelun poistin pian, koska leffasta ei ollut mitään sellaista sanottavaa mitä ei kaikki olisi jo siitä sanonut. Oli siis minustakin heikon suosionsa ansainnut. Umpilapsellinen ja poliittisesta satiirista käsittämättömästi irtaantunut, ehta yhden tähden filmi.

Mies lännestä (1958)

Rikollista menneisyyttään jo vuosia paennut lännenmies Link Jones joutuu sen kanssa ikäänkuin jälleentapaamiseen kohdatessaan erinäisten sattumien kautta syrjäisessä mökissä sadistisen ryöstäjäkoplan, johtajanaan hänet aikoinaan lainsuojattomaksi kouluttanut setänsä Dock Tobin.

Kiitettävän kovaotteinen ja jahkailematon lännentarina kyseiseen lajityyppiin erikoistuneelta ohjaajalta Anthony Mannilta. Viimeinen kohtaaminen Tobinin ja Linkin välillä olisi tosin saanut olla vähän eeppisempikin, Gary Cooperinkin ollessa jo turhankin vanha ensinmainitun oppipojaksi. Mieshän oli hyvänen aika Tobinia näytellyttä Lee J. Cobbia kokonaista kymmenen vuotta vanhempi!

Pisteet: 3/5

Ensireaktioni elokuvasta Freaks - kummajaiset (1932)

Friikkisirkuksen kääpiöesiintyjä Hans aikoo mennä naimisiin hemaisevan trapetsitaiteilija Cleopatran kanssa, tietämättään, että nainen aikoo heti häiden jälkeen myrkyttää miehen, omia hänen muhkean omaisuutensa ja aloittaa sitten yhteisen elämän todellisen rakkautensa, voimamies Herculeksen kanssa. Mutta ehtivätkö sirkuksen muut kummajaiset haistaa touhussa palaneen käryä ja puuttua peliin ajoissa?

Tämän elokuvan näkemisestä on jo noin puolitoista vuotta aikaa, mutta muistan ensireaktioni siitä vielä oikein hyvin.

Ottaen huomioon nimensä, aihepiirinsä ja ilmestymisvuotensa, Freaksin voisi hyvin kuvitella olevan sellainen tyypillinen 30-luvun kauhufilmi, joka käyttää nyttemmin halpahintaisen oloisesti pelottelun aiheinaan epämuodostuneita ihmisiä. Niin minäkin aluksi luulin, mutta miten positiivisesti sitten sainkaan yllättyä! Freaks onkin sen sijaan lähes täysin draamapainotteinen tarina, jossa varsin rajut lopputapahtumansa alkavat vasta täyttää kauhun tunnusmerkkejä, mutta ennen kaikkea se on vaikuttava, todentuntuinen ja ajankohtansa huomioiden suorastaan ihailtavan humaanisti kuvattu kertomus, jonka friikkisirkuslaiset ovatkin tosiasiassa ne inhimillisimmät tapaukset ja ne todelliset "luonnonoikut" täysin normaalit ihmiset. Todentuntuisuuden fiiilistä lisää luonnollisesti se, kuinka elokuvan friikkejä esitti joukko ihkaoikeita aikansa kummajaisia, kuten tunnetusti alaraajattomana syntynyt Johnny Eck ja siamilaiskaksoset Daisy & Violet Hilton.

Näin suorasukaiseen ja ajoittain jopa groteskiin tyyliin yltynyt elokuva luonnollisesti järkytti silloin 30-luvulla niin yleisöä kuin tuotantoyhtiö Metro-Goldwyn-Mayeriakin. Teatteriväki ei Freaksin parissa viihtynyt alkuunkaan, jolloin se floppasi aivan täydellisesti, tiputtaen siinä sivussa ohjaajansa Tod Browninginkin ison hintaluokan filmien parista pelkkien b-produktioiden tekijäksi. Lisäksi MGM:n studiopamput leikkasivat Freaksia rajusti, pudottaen sen keston 90 minuutista jopa 64:ään. Tuossa piileekin minusta elokuvan ainoa isohko miinus. Ylenpalttiset leikkelyt näkyvät erityisesti elokuvan loppukohtauksessa, estäen sitä olemasta läheskään niin tehokas kaikessa synkkäsävyisyydessään kuin mitä se olisi voinut olla. Poistetut pätkät taisivat tunnetusti vielä unohtua sinne leikkaushuoneen lattialle eikä näin ollen Freaksin alkuperäisversiota ole harmillisesti ikinä voinut nähdä mistään.

Vaikka Freaksin maine vuosikymmenten edetessä onkin rajusti noussut, voi sitä pitää edelleen aivan liian vähäiselle huomiolle jääneenä ja siksi monien keskuudessa myös väärinymmärrettynäkin mestariteoksena. Sanonpa siis vain, että todistakaa ennakkoajatuksenne vääriksi ja katsokaa tämä elokuva!

Mikko Mallikas-pulinaa...

Mikko Mallikkaan loi ruotsalainen kirjailija Gunilla Bergström oman lastenkirjasarjansa päähenkilöksi vuonna 1972. Vuoteen 2012 mennessä jo noin 30 osaa saaneen huippusuositun sarjan nimikkohahmo on vilkas ja huiman mielikuvituksen omaava, noin 5-7-vuotias yksinhuoltajaisänsä kanssa asustava poika. Normaalin pikkulapsen arjenkuvauksen (on nukkumasta kieltäytymistä, mielikuvitusleikkejä, kummituspelkoa yms.) lisäksi kirjojen pääteemoihin on monesti kuulunut myös lasten näkökulmasta tapahtuva aikuisten ihmeellisen ja kompleksisen maailman tarkkailu sekä Mikon taito osoittautua toisinaan omalla lapsekkaan yksinkertaisella tyylillään jopa heikäläisiä viisaammaksi moninaisten tyypillisten elämänongelmien ratkonnassa.

Kaikesta tuosta päätellen Mikko Mallikas-kirjoja voikin pitää etenkin moderneihin lasten kuvakirjoihin verrattuna harvinaisen näppäräjuonisina ja moniulotteisina tarinoina, joiden luulisi vetoavan sekä lapsi- että aikuislukijoihin kaikessa hienosti jakautuvassa samaistuttavuudessaan. Oma kiinnostukseni kirjasarjaa kohtaan ei ainakaan jäänyt vain viisivuotispäiviini, jolloin niitä luettiin paljon porukoiden kanssa vaan kyllä niitä vielä tänäkin päivänä vallan mielellään katselee. Äsken mainittu "jakautuva samaistuttavuus" tulee kenties parhaiten esille tarinassa Isän syntymäpäiväyllätys. Siinä missä pienenä sai Mikon ja kavereidensa kanssa todella ihmetellä Mikon isän puheita, ettei hän tarvitse mitään lahjaa, voin ukkoa nyt puolestaan täydellisesti ymmärtää. Asiasta toiseen, ei tule myöskään heti mieleen toista lastenkirjasarjaa, jossa olisi sivuttu (no pun intended) jopa sodankäyntiä! For real, tämmöisiä kirjoja mieluummin lapsille kuin mitä lie Peppe potalla-hirvityksiä! Tämän kaiken lisäksi olen aina tykännyt Mallikkaissa myös mielenkiintoisesta kollaasikuvitustyylistään.

Voi tosin olla, että näiden kirjojen laadukkuuden tiedostamisesta huolimatta seuraan silti nykyään mieluummin näiden pohjalta tehtyjä kymmenminuuttisia animaatioita, etenkin niitä 70-luvun lopulla tehtyjä. Hieman liian kliinisiin ja virtaviivaistettuihin 2010-luvun Mikkoihin verrattuna noiden vanhojen pätkien varsin kokeileva, rosoinen ja jopa tajunnanvirranomainen piirrostyyli näyttäytyy huomattavasti lämminhenkisempänä ja kiehtovampana. Valtaosan charmia kyseisiin tarinoihin tuo kuitenkin aivan erinomainen suomenkielinen kertoja Heikki Määttänen, jota eloisampaa ja omintakeisempaa äänityöläistä on vaikea löytää.

Kätkijät (2010)

Maapallolla on ennen asustanut paljon nyttemmin jo lähes sukupuuttoon kuolleita pieniä ihmisiä, ns. Kätkijöitä, joiden elämän tarkoituksena on aina ollut kätkeä ihmisten hylkäämiä, usein mitättömiksi koettuja esineitä. Heihin kuuluu muun muassa erään japanilaisen maalaistalon kellarissa asusteleva kolmihenkinen perhe, jonka turvallisuus joutuu uhatuksi, kun taloon muuttava nuori Sho-poika saa vihiä heidän olemassaolostaan. Perheen 14-vuotias tytär Arrietty alkaa kuitenkin ajan mittaan tutustua poikaan, joka ei vaikuta läheskään niin vaaralliselta ja pahantahtoiselta kuin millaisiksi ihmisiä on Kätkijöiden keskuudessa aina epäilty.

Mary Nortonin samannimiseen brittiläiseen lastenkirjaan pohjautuva Kätkijät on huiman värikäs, kauniisti piirretty ja rajattomasti mahdollisuuksia tarjoavat lähtökohdatkin omaava animefilmi. No tuotahan on periaatteessa kaikki (tähän asti näkemäni) Studio Ghibli-tuotannot, mutta läheskään jokaiseen en ole tähän mennessä päässyt näin hyvin sisälle, huippurakastetun mutta minusta tapahtumiltaan liian hämärän Henkien kätkemän ollessa se ykkösesimerkki (nyt saa suuttua...). Tämäkin fantasiointi alkaa tosin puolivälistä eteenpäin jotenkin polkemaan paikoillaan. Ehkä pikkuihmis-ideaa hyödynnettiin sittenkin vähän liikaa enemmänkin pienimuotoisen henkilödraaman kuin minkään toiminnantäyteisen seikkailun muodossa. Joka tapauksessa mihinkään mestariteokseen ei harmillisesti sittenkään ylletty, mihin alkupuolen huikean tunnelmallinen ja näppärästi toteutettu Arriettyn ja isänsä sokerin ja silkkipaperin metsästysreissu pimeässä talossa edesauttoi jo uskomaan.

Pisteet: 3/5

Rakkautta vain (2003)

Lontoo, Jouluun 5 viikkoa. Sitä odotellessa on aika seurata usean eri kaupungissa asustelevan ihmisryhmän onnellisia ja vähemmän onnellisia rakkauskiemuroita...

En ole mikään romanttisten komedioiden ystävä alkuunkaan, mutta tämä Richard Curtisin ohjaama brittiläinen genrensä edustaja Rakkautta vain osoittautuikin odotuksiini nähden aivan kohtuulliseksi hempeilyksi. Ennakkoon pelkäämäni ylisiirappisuus pysyi ihan siedettävissä mitoissa (vain lopputapahtumien yhteydessä meni muistaakseni liiallisuuksiin), rooleihin oli valittu monia päteviä näyttelijästaroja niin brittilän kuin jenkkilänkin puolelta ja jotkut huumorihetkistäkin olivat aidosti hauskoja, mitä tulee etenkin sen eroottisen elokuvan seksikuvausten yhteydessä seurustelevan nuoriparin ja Bill Nighyn esittämän ronskeihin pelleilyihin sortuvan rocktähti-legendan kohtauksiin.

Elokuvan pistemäärä saattaa positiiviset kommenttini huomioon ottaen vaikuttaa liian pieneltä, mutta uskokaa pois, jos antaisin elokuville myös puolikkaita tähtiä, menisi tämä varmasti sinne 2,5/5-asteikkoon. Lohduttiko? :D

Pisteet: 2/5