Air Force One (1997)

Venäläinen terroristijoukkio ottaa Yhdysvaltain presidentin virkakoneen matkustajineen kesken lentonsa hallintaansa. Valkoiselle talolle ilmoitetaan, että mikäli jenkkeihin vangittua Äiti-Venäjän diktaattorimaista ex-hallitsijaa ei vapauteta, koneessa tapahtuu hirveitä. Onneksi kuitenkin itse presidentti pääsee piiloutumaan hyökkääjiltä jumbojetin uumeniin ja entisenä huippuluokan sotaveteraanina aloittaa oman uhmakkaan pelastusmissionsa.

Lähinnä Die Hardista lainattujen lähtökohtiensa vuoksi hyvin tuttua ja turvallista, mutta silti aivan kelvollista toimintaa tarjoava ilmataistelu menestyneeltä saksalaisohjaajalta Wolfgang Petersenilta (Sukellusvene U-96, Päättymätön tarina...). Jo juonikuvauksen perusteella pelättävä hurmahenkimeininki korostuu sekin ärsyttävimmin vasta huippukohdan käynnistyessä eikä Harrison Fordistakaan juuri uuvu sitä perinteistä karismaansa.

Pisteet: 2/5

Batman - Parhaat tarinat (2012)

Olen tässä vähän aikaa sitten tullut tajunneeksi, miten jättimäinen aukko meikäläisellä onkaan sarjakuvatietämyksessä. Lucky Luket, Asterixit, Tex Willerit, Korkkarit, Tintit ja ne sadat supersankaritarinat, kaikki pahasti hämärän peitossa! Tiedä sitten, oliko kaikki nuorempana koukuttavaksi osoittautunut netti- ja elokuvaviihde aivopessyt minut niin pahasti, etten viitsinyt antaa edes pientä mahdollisuutta esim. setäni tilaamille Aku Ankka -lehdille. Mutta miksipä ei nyt korjata tuota virhettä ja oteta yksi jos toinenkin minulle tuntemattomaksi jäänyt klassinen sarjakuva vihdoinkin käsittelyyn? Lähtöpisteenä toimikoon kaikista supersankarihahmoista se mielestäni edelleenkin paras: Batman.

Kirjastosta lainaamaani Batman - Parhaat tarinat -kirjaan on koottu tekijöiden mielestä 12 parasta Batman-sarjakuvaa vuosikymmenten takaa, aina 50-luvulta jopa uuden vuosituhannen alun päiviin asti. Tarinoissa siispä vaihtelee tiuhaan tahtiin paitsi niiden kirjoittajat ja kuvittajat, yleistunnelmat ja keskeiset hahmot, myös niiden viihdearvo. Vaikkakin niitä kaikkia kyllä yhdistää yksi heikkous: hankala tapa sekoittaa yhteen nuorille lukijoille sopivaa kerrontatyyliä ja aikuismaisempia teemoja (kirjan viimeisessä tarinassa vilahtaa jopa uusnatseja!).

Kirjan tarinoista suosikkini lienee vuoden 1973 Denny O'Neilin kirjoittama numero 251, Jokerin viisikantainen kosto, jossa tuo Batmanin arkkivihollinen tulee Gothamiin kiusaamaan lepakkojäbää listimällä selkänsä kääntäneitä ex-apureitaan tämän silmien edessä. Siinä missä sitä edeltäneet Bill Fingerin sarjakuvat olivat vähän liian suoraviivaista mätkintämeininkiä, sisältää Jokerin stoori enemmän sitä elävöittäviä juonikoukkuja ja -käänteitä. Joskin siinä on kaksi ilkeästi silmille hyppivää mokaa: 1) Batmanin kaltainen salapoliisimestari menee kovin epäuskottavasti yhden pikkunilkin halpaan, ja 2) lepakkoäijä ei loppujen lopuksi edes varsinaisesti vaikuta Jokerin kiinnisaamiseen vaan öljystä liukas rantahiekka hoitaa sen.

Tykkäsin myös nro:sta 457, jossa Batman avautui vanhempiensa kuoleman aiheuttaneista nuoruusongelmistaan ex-äitihahmolleen, tohtori Leslie Thompkinsille. Mukavan henkilö- ja draamapainotteinen tarina kaiken muun yksioikoisen rikosratkonnan välillä.

Ei siinä, etteikö näitä sarjiksia olisi ollut kaiken kaikkiaan hauska lukea, mutta taisin viivytellä niiden lukemista liian pitkään. Toisin sanoen ne olisivat varmaan viihdyttäneet paremmin pienempänä. Ainakaan tämän kirjan tarinat eivät antaneet mitään uutta verrattuna vaikkapa aiheesta tehtyihin lukuisiin elokuvaversioihin. Kenties kovasti kehutut Frank Millerin synkeät sarjakuvat Batmanista saavat toisiin aatoksiin...

Muistoja James Bondin autokokoelma -lehdistä

Vaikka tätä blogia olenkin mainostanut lähinnä elokuva- sarja-, ja videopeliaiheisena, pistän tänne kuitenkin aina tasaisin väliajoin muutamia kirjallisuuteenkin liittyviä julkaisuja. Tässä nyt ensimmäinen.

Olennainen osa lapsuuteni aikaista James Bond-fanitusta olivat Bondin autokokoelma -lehdet, joiden mukana tuli aina pienoismalleja sarjasta tutuista ajokeista. Ei ainoastaan niitä tunnetuimpia kuten heittoistuimilla varustettua Aston Martin DB5:ta (niitä kokonaista kolme kappaletta!) ja sukeltavaa Lotus Espritia vaan myös joitain pahiksen butlerin parin minuutin ajan kuvissa vilahtavien Hispano-Suizien kaltaisia täystuntemattomuuksia (varsin erikoinen mutta ei tietenkään huono päätös). Kaikki 60 lehteä kaaroineen kaikkineen ostettiin vanhempien kera parin vuoden aikana lähiseudun vanhasta, nyttemmin puretusta S-Marketista ja ne ovat minulla edelleenkin tallella.

Silloin vaahtosammuttimen kokoisena ei itse lehtien sisältö tietenkään kiinnostanut piirun vertaa vaan heti piti päästä leikkimään uudella autolla. Niillä ei tietenkään periaatteessa olisi saanut leikkiä mutta arvatkaas kiinnostiko se kaltaistani pikkuautofriikkiä. Leikkien yhteydessä yksi jos toinenkin auto sai ajan mittaan varsin ikävääkin kohtelua. Siinä määrin, että ajan saatossa esim. niistä kolmesta DB5:sta meni kaksi kappaletta roskiin kun pyörät vaan irtoili! Sekin ärsytti aina kun joidenkin autojen etupyörät oli asennettu alun perin sivusuuntaan niin ettei niitä voinut kummemmin liikutella. Mitä pidemmälle keräily eteni, sitä enemmän alkoi loppujen lopuksi kiinnostaa uusissa julkaisuissa vain sen lehden viimeinen sivu, jossa kerrottiin mikä auto olisi seuraavana vuorossa.

Toisinaan uusia julkaisuja sai odottaa niin kauan, että tilanne kävi kaltaiselleni kärsimättömälle suorastaan tuskaiseksi. Nukahtaminenkin oli joskus vaikeaa sen takia! Kun sitten kerran joku lehti vihdoinkin tuli kaupassa vastaan, olin niin riemuissani, että jopa juoksin sitä maksamatta kassan läpi näyttämään sitä äidille.

Mutta mitenkäs itse lehdet, joita nyttemmin olen alkanut enemmän lueskella. Ne pitävät sisällään siis mukana tulleen kulkupelin esittelyä, aiheena olevasta elokuvasta tuttujen stunt-kohtausten toteutustietoja ja lopussa aina pientä triviaa kustakin elokuvasta. Lehtien toisella puolella saa myös aina ihastella virtaviivaisia mallinnoksia elokuvien upeista aikalaisjulisteista. Mainion viihdyttävää luettavaa siis!

Ajatuksia Sesame Streetista

En katsonut Sesame Streetia lapsena. Tiedättehän, sitä Emmy-palkittua televisio-ohjelmaa, jossa edesmenneen nukketaiteilija Jim Hensonin Muppet-hahmot opettavat pikkulapsille kaikenlaista käytännöllistä, kuten laskemista ja lukemista, laulujen ryydittäminä. Ja kun en omaa minkäänlaista nostalgiaa tuollaista ohjelmaa kohtaan niin miksi se sitten näin 20-vuotiaana enää oikeasti kiinnostaisi?

Siltikin, vähän samalla tapaa kuin Teletapeista, Sesame Streetista voi nuorelle ikäryhmälle suuntautumisestaan huolimatta kuitenkin tiedostaa huiman määrän nykyajan vastaavanlaisista ohjelmista puuttuvaa sielukkuutta ja sen symppiksistä nukkehahmoista ei aikuinenkaan katsoja vaan voi olla jollakin tapaa tykkäämättä. Mitä heitä nyt on, misantrooppi roskisprinssi Oscar the Grouch, syömisaddikti Cookie Monster, täysin heterot kämppikset Bert ja Ernie etc. Hahmot tuntuvat yksinkertaisuudestaan huolimatta - tai kenties juuri siksi - niin moniulotteisilta, että he voisivat sopia vallan hyvin jonkin vanhemmille tarkoitetun ohjelman tai elokuvan päähahmoiksi. Esimerkiksi joku James Bond-henkinen agenttiseikkailu Sesame Street-jengillä kuulostaa todella hotilta.

Itse Sesame Streetissä on ihan vakavasti puhuttuna hauskinta bongailla lukuisia vanhoja ja uudempia julkkiksia osallistumassa Muppetien opetustuokioihin.

Kansakunnan synty (1915)

Yhdysvaltain sisällissodan ja sen jälkeisen Etelävaltioiden uudelleenrakennuksen merkittävät vaiheet pohjoispuolella asuvan Stonemanin suvun ja etelän Cameronin suvun näkökulmista katsottuna.

Oijoi, nytpä vasta kiehtova elokuva puheenaiheena. Ei mikään Alvin ja pikkuoravat.

D.W. Griffithin historiallinen mykkäelokuvaeepos Kansakunnan synty oli ilmestymisvuonnaan 1915 merkittävä pläjäys monella tapaa. Elokuva sisälsi ensimmäisenä maailmassa monia sittemmin yleiseen käyttöön nousseita elokuvallisia tyylikeinoja, kuten kohtaussiirtymiä, uudenlaisia kuvakokoja, aitoja maisemia ulkokuvauksissa ja koristeltuja välitekstejä. Mainitut elementit eivät tosin tule välttämättä ensimmäisenä yleisön mieleen, koska ikävä kyllä yhdestä maailman ensimmäisimmistä elokuvista muodostui saman tien myös se kenties pahamaineisin ikinä. Se kertookin varmasti kaiken, kuinka elokuva näyttäytyi kiusallisen vanhentuneena tekeleenä jo vuonna 1915(!), siinä missä monet muut vanhat elokuvat ovat vasta aikojen saatossa muuttuneet sellaisiksi. Mutta mikä sai Kansakunnan synnyn vaikuttamaan niin kulahtaneelta? No tässäpä vihje: blackfacella meikatut valkoiset heebot näyttelevät elokuvassa jenkkien sisällissodan aikaisia mustia orjia, jotka tasa-arvoiset oikeudet saatuaan eivät muuta tee kuin öykkäröivät ja yrittävät raiskata valkoisia naisia, kunnes "sankarillinen" Ku Klux Klan tulee ja pelastaa päivän!

Monien vanhojen elokuvien mahdollisesti loukkaavasta sisällöstä voi nykypäivänä olla montaa mieltä. Jotkut voivat pitää tiettyjä elokuvia aivan tarkoituksellisen ilkeämielisinä, toiset taas arveluttavista lähestymistavoistaan huolimatta pohjimmiltaan hyvää tarkoittavina (itse nostaisin jälkimmäisessä tapauksessa esimerkiksi Disney-elokuvan Song of the South). Kansakunnan synnyn rasistisuudesta voi kuitenkaan tuskin kukaan järkevä ihminen olla eri mieltä. On aika mahdoton kuvitella tekijöiden tarkoittaneen tarinassa äsken mainitun kuvauksen perusteella mitään muuta kuin vain näyttää jättimäistä keskaria erivärisille ihmisille. Vaikea myös uskoa, että ohjaaja Griffithille olisi yleisön pöyristyneet reaktiot tulleet kuulemma yllätyksenä. Vaikka sitten vuotta myöhemmin mies tekikin rasismia vastustavan eepoksen Suvaitsemattomuus niin kyllä taisi vain tekaista tuon vastauksensa perseensä suojelemiseksi.

Ymmärrän ettei elokuvan umpirasistisen asenteen ja sanoman (ja näin ollen myös historiallisen valheellisuuden) katsominen sormien läpi ole helppoa, mutta jos siihen pystyy, voi Kansakunnan synty parhaimmillaan näyttäytyä vallan kiehtovana ajankuvana vuosilta, jolloin tällaista sisältöä saattoi vielä tuoda valkokankaille. Sellaisena se ainakin itselleni osittain näyttäytyi loppujen lopuksi. Toisinaan elokuvassa nousi jopa henkilökohtaisesti häiritsevämpään valoon sen lievä ylipituus ja niin historiallisten kuin hahmokeskeisten tapahtumien seuraamisen ajoittainen hankaluus. Pisteitä kuitenkin myös elokuvan aikaansa nähden erinomaisen laadukkaista teknisistä aspekteista, etenkin keski- ja loppupuolen massiiviset sotakohtaukset oli näyttävän näköisiä.

Kansakunnan synty on sekavahko ja monelta osin jopa surkeasti vanhentunut, mutta lähinnä juuri sen ansiosta myös äärimmäisen mielenkiintoinen palanen yli satavuotista maailmamme elokuvahistoriaa. Ja olisi myös varsin jyrkkää jättää teoksen suuri elokuvataiteellinen vaikutusvalta täysin huomioimatta.

Pisteet: 3/5

Ensireaktioni elokuvasta The Others (2001)

Toisen maailmansodan ajat Kanaalisaarilla. Grace Stewart asuttaa syrjäistä maalaistaloa kahden valoa kammoksuvan lapsensa Annen ja Nicholasin kanssa. Uuden palvelusväen saapumisen myötä talossa alkaa tapahtumaan kaikenlaisia kummitteluun viittaavia eriskummallisia asioita, esim. huonekalut liikuskelevat itsekseen ja Anne väittää olevansa yhteydessä aaveisiin.

Espanjalaisvoimin toteutettu mutta kuitenkin englanninkielinen kummituskauhu The Others ei ainakaan näin ensisilmäyksellä ollut mikään ihmeellisin kokemus. Veikkaan että vaisu näyttelijätyö ja muutenkin kovin melankolinen yleistunnelma olivat tarinassa aivan tarkoituksellisia mutta pahimmillaan ne tuntuivat vain pahasti puuduttavilta ratkaisuilta. Ei siinä että Nicole Kidman olisi ikinä ollut muutenkaan suosikkinäyttelijöitäni. Odotan kuitenkin kohtuutoiveikkain mielin uutta, mahdollisesti vaikuttavampaa katselukertaa joskus myöhemmin. Siitä kiitos kuuluu ihan lopputwistille, mikä jääköön paljastamattomaksi. Ilman sitä The Others olisi varmasti ollut yksi nähdyimmistä psykologisista kauhufilmeistä miesmuistiin.

60-luvun Jaappanimuumit

Tove Janssonin luomat rakastetut satuhahmot Muumit nousivat etenkin Japanissa aikanaan huippusuosioon, missä ne paistattelevat oikeastaan edelleen. Tämä toimi varmasti edellytyksenä sille, että maassa 90-luvun alussa valmistettu animaatiosarja Muumilaakson tarinoita valloitti niin monet sydämet ympäri maailman, mukaan lukien minun. Mutta oli aika, jolloin japanilaiset eivät vielä välttämättä ihan ymmärtäneet mainittua lähdemateriaalia, mistä saatiin hyvä esimerkki 60-70-lukujen vaihteessa, Mūmin-nimisen animesarjan muodossa.

Tässä lievästi sanoen omituisessa sarjassa väkivaltaa, syrjintää ja modernin maailman teknologiaa kaihtavat muumilaaksolaiset ovat vaihtuneet juopotteleviin, autoilla päristeleviin ja joka ainoassa jaksossa fyysistä/psyykkistä pahantekoa toisia kohtaan harjoittaviin umpimulkkuihin. Utelias ja empaattinen Muumipeikko on nyt pelkkä kiukutteleva ongelmalapsi, Pikku Myy tappaa(!) Muumilaakson piinaajaolion seipäällä, Muumipappa läpsii poikaansa pyllylle... Alla oleva video kertoo ohjelmasta oikeastaan kaiken.

Ei liene ihmettelemistä siinä, ettei Jansson tästä tykännyt.

Mūmin muistuttaa lähinnä jotain Robot Chicken-tyylistä härskiä parodiaa Muumeista. Sellaisena katsottuna tästä voi ehkä saada jonkinsorttista viihdearvoa irti. Mutta vain ehkä, sillä epäsympaattisessa piirrosjäljessäkin on kestämistä, puhumattakaan minua henkilökohtaisesti aina ärsyttäneestä japanilaisesta dubbaustyylistä, jossa etenkin lapsihahmojen tapauksessa täytyy vuorosanat kiljua ihan kurkun pohjasta.

Kaikesta huolimatta mieluummin silti tämä kuin vaikkapa venäläisten suorittama muumien raiskaus 80-luvulla. Vähältä piti, ettei ihan laatta lentänyt, kun näin sen hahmojen ulkomuodot. Siis katsokaa!

🤮