Katsoin tuossa jouluna pitkästä aikaa, neljän vuoden tauon jälkeen kasariklassikon Paluu tulevaisuuteen (1985). Tuon neljän vuoden aikana elokuvamakuni onkin ehtinyt muuttua hyvin radikaalisti, joten siksi odotin vähän pelokkaasti, miten nyt suhtaudun tähän seikkailuun, jota muistan pitäneeni ainakin tuolloin yhtenä kaikkien aikojen suosikkielokuvistani.
Ja todettakoon, etten välttämättä nähnytkään tätä nyt aivan yhtäläisenä mestariteoksena kuin ennen. Liittyikö se sitten tarinan ajoittaiseen liialliseen itsetietoisuuteen vaiko aikamatkailuun liittyviin loogisiin kysymysmerkkeihin, mitä ei näissä tapauksissa tietenkään saisi lähteä liikaa mietiskelemään.
Mutta kaikesta huolimatta Paluu tulevaisuuteen oli silti erittäin mukava katsoa jälleen. Elokuvan loistava roolitus tuli ainakin nyt ihan uudella tavalla esille. Olin pitänyt Christopher Lloydia elokuvan parhaimpana esiintyjänä mitä hän todennäköisesti on vieläkin, mutta unohdin kokonaan vaikkapa sen, miten mahdottoman sympaattinen tapaus Marty McFlyn isäukko Crispin Glover oikein olikaan! Puhumattakaan kuvankauniista Lea Thompsonista taikka Thomas F. Wilsonista, jonka pahishahmo on pienimuotoisuudestaan huolimatta eräitä niljakkaimpia ikinä. Huippukohta kellotornilla kuuluu myös elokuvahistorian jännittävimpiin, mihin Alan Silvestrin ultraeeppinen score toi luonnollisesti oman maagisen kosketuksensa.
Tavallaan erikoisen katselukokemuksen takia en anna elokuvasta vielä pisteytystä vaan säästän sen toiseen kertaan, jolloin pystyn varmaan katsomaan tämän neutraalimmalla asenteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti