Koirankeksit (1930)

Kuulu Afrikan tutkija, kapteeni Jeffrey T. Spaulding joutuu keskelle kaaosta, kun kunniakseen järjestetyissä juhlissa varastetaan arvokas taulu.

Marxin klassisen koomikkoveljesryhmän järjestyksessään toinen elokuva Koirankeksit vaikuttaa vielä vahvasti lämmittelyltä. Kunkin jätkän tutuksi tulevat komiikkakuviot ovat jo läsnä (ainoaa asiallista jäsentä Zeppoa lukuunottamatta), mutta käsikirjoitus mättää pahasti. Monet kohtauksista venyvät suorastaan spedemäisen pitkäpiimäisiksi jahkailuiksi - mitä tulee etenkin Grouchon verbaalitykityksiin - ja nuo tyhjänpäiväiset musiikkinumerotkin eivät muuta tee kuin keskeyttävät koko touhun. Porukan jäsenistä suosikkini, aina mykkä Harpo hysteerisine pantomiimeineen ja sirkustemppuineen tarjoaa ne muutamat toimivat hupihetket.

Marxien leffat pitää tietenkin nähdä useamman kerran, sillä vitsitarjonta menee useasti niin tolkuttoman energiseksi, että väkisinkin missaa jotain niistä ekoilla katselukerroilla. En kuitenkaan usko, että Koirankeksien uusi näkeminen joskus parin-kolmen vuoden päästä parantaa kokonaisuutta mitenkään oleellisesti, toisin kuin kahden tätä ennen (myös vain kerran) näkemäni, ja selvästi hauskemman Marx-tuotannon Hevosen sulkien (1932) ja Neljän naurettavan naapurin (1933) tapauksessa.

Pisteet: 2/5

Leprechaun (1993)

Tory Redding muuttaa isänsä kanssa asumaan hylättyyn pohjoisdakotalaiseen maalaistaloon, tietämättä yhtään sen historiaa: kymmenen vuotta sitten taloa asuttanut O'Gradyn isäntä oli joutunut irlantilaisen taruolennon Leprechaunin hyökkäyksen kohteeksi anastettuaan tämän rakkaat kultarahat. Mies sai teljettyä kummajaisen laatikkoon, mutta kokemansa halvauksen seurauksena ei ehtinyt tappaa tätä. Nyt Leprechaun vapautuu ja vannoo löytävänsä isännän kätkemät rahat, tavalla tai toisella.

Kauhuhuttu Leprechaun kuuluu niihin elokuviin, joiden tuntuu olevan todella vaikea päättää kohderyhmäänsä. Nuorempaa yleisöä ollaan ainakin kosiskeltu kaiken maailman haukotuttavilla hömppähahmoilla, jopa slapstick-ulottuvuuksiin kohoavalla toiminnalla sekä tuon Leprechaun-hirvityksen juustoisella vitsailulla kohtauksesta toiseen, mutta siellä välissä tulee sitten aina vastaan useitakin selvästi aikuisille sallitumpia verisiä väkivaltaryöpytyksiä, mistä se pollarin silmän päästä repäisy toimikoon sinä...no, silmiinpistävimpänä (XD) esimerkkinä. Oikeastaan koko elokuva menee tuon yhden mutta pahasti meiningistä erkaannuttavan häiriötekijän seurauksena kaikessa vikaan.

Warwick Davis vetäisee Leprechaunin roolinsa kyllä sinänsä sopivan energisesti ja todella näkyy, että näyttelijällä on ollut roolissaan hauskaa, mutta pääasiassa leffan sekavan yleisilmeen vuoksi ei hän saa missään kohtaa tilaa tehdä sitä todellista vaikutusta. Hahmostaan puheen ollen, Leprechaunin taikavoimaiset kyvyt teleporttailuja ja esineiden liikuttamisia myöten tuntuvat tulevan esille tässä vain sen mukaan, miten ne käsikirjoittajille sopivat kuhunkin kohtaukseen, ts. kaikki logiikka ja yhdenmukaisuus unohtuu tässäkin tapauksessa sen siliän tien. Muutama kohtuullinen vauhtituokio ja "practical effect" loppukliimaksin yhteydessä ei nekään pelasta enää mitään tässä pölvästelyssä.

Ai niin, kuten kaikki tämän leffan nähneet miltei aina mainitsevatkin, tuleva Frendit-tähti Jennifer Aniston esittää sitä Leprechaunin keskeisintä kummittelun kohdetta.

Pisteet: 1/5

Lämäri (1977)

Huonomenestyksisen alasarjan lätkäjoukkueen Charlestown Chiefsin pelaajavalmentaja Reggie Dunlop tajuaa, että ainoa keino päästä takaisin parrasvaloihin on unohtaa kaikki oikeaan taitoon perustuva luistelu ja ottaa käyttöön provosoinnin ja turpaanvedon kaltaiset kyseenalaiset taktiikat.

Räväkkä urheilukomedia äärimmilleen ylilyödystä jääkiekkoväkivallasta, jossa tietenkin nuo veriset (ja finaalissa jopa eroottiset!) lätkämatsit ovat sitä hupaisinta seurattavaa, draamapainotteisten tarinointien siellä jäähallien ulkopuolella ollessa sitten pahimmillaan sitäkin puuduttavampia. Tästäköhän muuten Kummeli-porukka sai inspiraatiota omaan jääkiekkosketsiinsä ensimmäisessä elokuvassaan Kummeli Stories?

Pisteet: 3/5

Omat elokuvani: Linnuntiellä

Huolimatta typeristä pikkupoika-aikojeni leffaideoista mallia ClipperMax ja Suomen luonto luo outoa taikaa en ole luopunut harrastuksestani kehitellä omia elokuvia. Harvoin tulee mieleen niitä ideoita ja aiheita, minkä pohjalta lähtee suunnittelemaan, mutta silloin sitäkin herkullisemman kuuloisia. Pariin otteeseen olen saanut jopa ihan täysimittaisen (ja monesti edelleen melko köykäisen) juonikuvauksen jostakin leffasta kirjoitettua, mutta siihen muotoon se on vieläkin jäänyt, oikean tarkan käsikirjoituksen tekemistä parenteeseineen kaikkineen kun en vielä osaa.

Tässä nyt yksi juuri viime aikoina keksimäni ja mielessä pyörittelemäni elokuvaidea, joka on vielä kuitenkin vain idean tasolla.

Linnuntiellä-työnimellä kulkeva komedia, jossa mies tekee kävelymatkan täällä suomenmaalla paikasta A paikkaan B täysin linnuntie-tyyliin eli kulkee vain täydellisen suoraa viivaa perille asti. Varmaan joku baariporukan keskinäinen vedonlyönti voisi olla syynä tähän haasteeseen. Vastassa olisi sitten luonnollisesti ties minkämoisia esteitä, minkä läpi pitäisi päästä. Esim. vilkkaat autotiet ja junaradat pitää pujotella tarkasti ja vauhdikkaasti, rakennuksiin pitää jopa räjäytellä reikiä että niiden läpi pystyy kulkemaan ja korkeita kallioitakin pitkin joutuu kiipeilemään. Loppupäässä voisi sitten odottaa pahin kaikista eli vaikka joku huippusalainen, huippukielletty ja huipputarkkaan vartioitu Area 51-tyylinen tutkimusalue. Kyseessä olisi siis tavallaan semmoinen umpiälyvapaa Calamari Union.

Ensireaktioni elokuvasta Stand by Me - viimeinen kesä (1986)

HUOM! Mahdollisia spoilereita edessä!

Neljä murrosikäistä poikaa lähtee porukalla katsomaan kotikylänsä laidalla nähdyn kuolleen nuorukaisen ruumista. Matkalla nelikko kertoilee roisia vitsejä ja tarinoita, välttelee vaaroja ja purkaa tunteitaan liittyen sekä rikkinäisiin perhesuhteisiinsa että poppoonsa tulevaan hajoamiseen, mihin piakkoinen yläasteelle siirtyminen on syynä.

Pienimuotoinen, mutta hyvin uskottavanmakuinen, samaistuttava ja hauskasti sanailtu Stephen Kingin lyhytromaaniin Ruumis pohjautuva nuorisokuvaus, jossa lapsinäyttelijätkin osoittautuivat kaikki ennakkopeloistani poiketen vallan vakuuttaviksi rooleissaan. Ohjaaja Rob Reiner on selvästi ymmärtänyt tämän kirjailijan lähdemateriaaleja, mistä osoituksena muutama vuosi myöhemmin ilmestynyt toinen King-filminnöksensä Piina, jonka muistan vuosia sitten räjäyttäneen tajuntani aivan totaalisesti.

Elokuvajuliste-arvostelut: 007 ja Kultasormi (1964)

Bond-leffoista klassisimman eli Kultasormen ilmeisesti vaihtoehtoinen juliste. Varsin erikoinen, sillä Bondin kaltainen ikoninen toimintasankarikingi esitetään tässä oikein viimeisen päälle alakynteen jääneenä. Luulen, että tässä haluttiin korostaa sarjan ensimmäisen bad ass-henkisemmän Bond-tytön Pussy Galoren pystyvyyttä, mutta ei nyt sentään siinä määrin tarvitsisi, että unohdetaan itse pää-äijä 007:n coolius ja ylivoimaisuus!

Olisivat muuten voineet laittaa tämän näkymän elokuvan alkutekstijaksolle uskollisesti kuultamaan läpi tässä taustalla olevasta kultakädestä, eikö vain?

Elokuvajuliste-arvostelut: 007 ja kultainen ase (1974)

Elokuvajulisteiden (lähinnä vanhojen) ystävänä pistän nyt kehiin tämmöistä blogisarjaa, jossa arvioin aina satunnaisesti muutamia joko vanhojen tai uudempien elokuvien pohjalta tehtyjä julisteita. Riippuu aina siitä, mistä löytyy reilusti sanottavaa. Aloitetaan James Bond-elokuvan 007 ja kultainen ase eurooppalaisesta(?) julisteesta.

Aika kehnohko juliste. Eikö Francisco Scaramangan uhkavuutta voinut millään muilla tavoilla korostaa kuin vertaamalla tätä menneisiin Bond-pahiksiin? Outo ratkaisu. Hahmojen ulkonäöissäkin on naisia lukuunottamatta parantamisen varaa: Roger Moore muistuttaa enemmänkin Robert Redfordia, Christopher Lee taustalla taas jotain iäkästä tupakoitsijaa. Miehen kultaista asettakaan ei meinaa erottaa kaiken kimalluksen keskeltä!